torstai 4. heinäkuuta 2013

Miniarvioita matkan varrelta

Blogitauon aikana tuli luettua niin paljon, että kaikista kirjoista en jaksa pitkästi kirjoitella. Tässä kuitenkin katsausta siihen, mitä sitä onkaan tullut luettua alkuvuonna.

Helmikuussa:
Herman Koch - Illallinen (Hollannikielinen alkuteos Het diner)
Pidin kyllä, mutta en ihastunut yhtä valtavasti kuin suuri osa blogikollegoista.
Johan Bargum - Syyspurjehdus (Ruotsinkielinen alkuteos Seglats i september)
Sama juttu tämän kanssa. Tunnustan teoksen hienouden, mutta en vain onnistunut uppoutumaan sen maailmaan sillä tavalla kuin olin muiden arvioiden perusteella odottanut.

Huhtikuussa:
Turkka Hautala - Paluu
Olen pitänyt kaikista lukemistani Hautaloista. Tämä on kuitenkin ehdottomasti se teos, josta pidin vähiten, vaikka tämäkään ei ollut millään tasolla huono.
Haruki Murakami - Sputnik-rakastettuni (Japaninkielinen alkuteos Suputoniku no koibito)
Lukupiirikirjamme. Pidän Murakamin tuotannosta. Sijoittuu sinne jonnekin Lammasseikkailun ja Norwegian Woodin välimaastoon: ei huipputeos, mutta nautin lukemisesta. Ja osoittautui vallan erinomaiseksi Murakami-bingossa.
Hussein Al-Maadidi - 361 päivää helvetissä
Välillä myös faktakirjallisuutta. Toimittajan kertomus ajasta vankileireillä: pääasiallisesti Abu Ghraibin ja sen sisarusleirien vankiloissa. Karua luettavaa, vaikka olisinkin kaivannut muutamiin epäselväksi jääneisiin asioihin tarkennusta.
A.S. Byatt - Ragnarök jumalten tuho (Englanninkielinen alkuteos Ragnarok: The End of the Gods)
Vaikka tämäkin oli enemmän maagista realismia, pidin tästä silti huomattavan paljon. Varsinkin kun kertomus kietoutui skandinaavisen jumaltaruston ympärille, ei kirjasta voinut olla pitämättä. Silti, vaikka pidinkin tästä suuresti, jäi minulta takuulla joitakin kohtia ymmärtämättä ja tämä vaatineekin siksi vielä toisen lukukerran.
Jari Tervo - Jarrusukka
Kirjan ja ruusun päivän kirjahankinta, jonka mies toi mukanaan. Luin tämän yhdeltä istumalta ja rakastuin suuresti. Olen lukenut Tervolta useamman teoksen ja nämä lapsiaiheiset tuntuvat olevan hänen parhaimmistoaan (Kallellaan on toinen).

Kesäkuussa:
George Beahm - Jästit ja taikuus Harry Potterin ja J.K. Rowlingin tarina
Selasin tätä sieltä täältä etsien uusia ja mielenkiintoisia asioita. Tällaiselle hv-fanille teos oli kieltämättä hieman pettymys, sillä sie ei tiedollisesti tarjonnut juurikaan mitään uutta. Hyvä katsaus se on kuitenkni velhopojan syntymään ja varsinkin Harry Potterin fanikulttuuriin.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno - Ne jotka jäävät, 2013. Otava, 2013. 269 s. Kirjastovaraus.
***½

Talvella kun tutkin kustantamoiden kevätkatalogeja kiinnittyi huomioni tähän teokseen. Jostain kumman syystä en kuitenkaan laittanut sitä varausjonoon ja se unohtui täysin. Sitten tästä tuli kunnon blogisuosikki, tuntui että jokaisessa blogissa jaettiin suuria ylisanoja. Koska olin tästä ollut jo aiemmin kiinnostunut, lähti kirja varaukseen. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin kokenut lukiessani samanlaista euforiaa kuin niin moni kanssablogaajistani.

Ne jotka jäävät on esikoisteos eikä lainkaan huono sellainen. Se on ennen kaikkea sukupolviromaani niistä, jotka eivät osaa jäädä. Se kuljettaa meidät läpi kolmen sukupolven aikuisia, miehiä ja naisia, jotka tuntevat olonsa orvoksi lähes missä tahansa. Pako Ranskaan tai Yhdysvaltoihin tuntuu ajatuksena hyvältä, mutta paikan päällä samanlainen levottomuus kuitenkin jatkuu. Ihmissuhteiden sitominen on hankalaa, niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ahdistavassa tilanteessa on helpompi lähteä kuin jäädä.

Kirjan keskiössä on Frida, joka ei osaa jäädä mutta ei toisaalta haluaisi lähteäkään. Varsinkaan, kun hänen elämässään on Emil, joka voisi tarjota sitä kaikkea pysyvyyttä, jota Fridan perheessä ei ole ollut tapana kokea. Emilin ja Fridan tarina on kaunis ja se etenee pikku hiljaa omalla painollaan. Mutta jokainen suurempi muutos kuten yhteenmuuttaminen, ensimmäinen oma asunto tai puhe lapsista, saa Fridan aina vain levottomammaksi. Voiko hän todellakin jäädä kun sen yrittäminen ei ole aiemmiltakaan sukupolvilta onnistunut.

Fridan isä Raimo taas oli Leonard Cohenin näköinen mies, joka rakasti Leonard Cohenin musiikkia. Tämän levyjä kuunneltiinkin ahkerasti lapsuudenkodissa ja isä pyysi lapsia kuuntelemaan sanoja tarkasti. Onnea ei kuitenkaan voi kestää loputtomasti, sen saa nuori Frida huomata. Ensin isä katoaa mielensä syövereihin ja lopulta kokonaan. Fridalle Cohenin lauluista on muodostunut tärkeitä ja niitä kuuntelemalla hän yrittää ratkaista isänsä arvoitusta.

Kaiken käynnistäjänä toimii kuitenkin Poju, Fridan isänisä. Valinnat, jotka Poju teki sotavuosien jälkeen, vaikuttavat perheeseen edelleen 2000-luvulla. Poju oli levoton sielu, joka kiersi maailmaa maanosasta toiseen jättäen jälkeensä useamman vaimon ja lapsen. Myös Poju yritti viettää perhe-elämää, mutta lopulta pakko lähteä kasvoi liian suureksi. Ja nyt, kaksi sukupolvea myöhemmin, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: voiko jäädä jos haluaa pois?

Tua Harnolla on kieltämättä taito hyppysissä. Hän kirjoittaa kauniisti ja ymmärtävästi päähenkilöistään. Välillä Fridan tarina tuntuu olevan vallan toissijainen tämän keskittyessä vanhemman sukupolven miehiin. Harno tuo esiin myös sen, että hän on lukenut paljon, varsinkin viittaukset Kjell Westöön saivat minut hymyilemään. Vaikka päähenkilöistä kauniisti kirjoitetaankin, en kuitenkaan kiintynyt kehenkään heistä; tai ehkä Emiliin, joka sai minulta kyllä täydet sympatiapisteet. Frida ei tuntunut saavan mitään otettaan elämästään, Raimon tila säälitti ja Poju ärsytti. Asioista puhumattomuus ja niiden hautaaminen pakenemalla todellakin perityi tässä isältä pojalle.

Harno luo myös kaunista kaupunkikuvaa. Varsinkin Pojun osuuksissa suurkaupungit piirtyvät verkkokalvolle ja lukijaan iskee matkafiilis. Myös Harnon Helsinki on kaunis, vaikka ei kuvaillussaan ylläkään Westön tasolle. Kauniissa kuvailussa tosin piilee myös varjopuolensa; välillä tuntui siltä, että teksti on jo liiankin kaunista, liian soljuvaa, jotta saisin siitä kunnolla otetta. Lisäksi, varsinkin alkupuolella, tuntui henkilömäärä suurelta ja sekavalta. Eihän tässä lopulta ole kuin muutama avainhenkilö, mutta heidän elämänsä hahmottelu vei paljon energiaa. Ehkä tässä kuitenkin hypittiin liiaksi henkilöstä ja ajasta toiseen, jotta minulle olisi muodostunut kunnon käsitys suhteista ja tapahtumista.

Näin vain käy joskus, että muiden suuresti hypettämä kirja ei vain osoittaudu sellaiseksi kuin toivoi. Samalla mietin, jälleen kerran, olisiko lukukokemukseni ollut positiivisempi jos en olisi lukenut kaikkia ylisanoja tästä. Nyt kuin miettii, ei tämä taida loppuvuodesta olla omien suosikkieni listalla, sillä muisto tästä alkaa jo pikku hiljaa haalistumaan. Olihan tämä mukava luettava (Vaikka minulla kestikin tämän kanssa yli kuukauden, siinä ehkä osa syy siihen, miksi tunsin tämän niin sekavaksi. Luin tätä niin pienissä osissa, että edelliset tapahtumat ehtivät jo mielestä unohtumaan.), mutta mitään järisyttävää lukukokemusta en tämän myötä kokenut.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kirjaston poistomyynti

Mökillä vietetyn yön jälkeen lähdimme miehen kanssa Paimioon Viva Vista-kaupunkitapahtumaan. Eipä siellä oikein mitään kiinnostavaa ohjelman mukaan ollut, mutta tapahtuma on jo vähän muodostunut perinteeksi. Ja olihan tarjolla kuitenkin kirjaston postomyynti, vaikka "tuskin mä sieltä mitään löydän." Niinpä niin, kirjat olivat 50 senttiä / kappale tai vaihtoehtoisesti koko kangaskassi kirjoilla täytettynä viisi euroa. Mä en löydä täältä mitään vaihtui pian "mahtuuks tää vielä kassiin"-tilaan. (Kyllä mieskin sinne muutaman kirjan sai mahdutettua, mutta pääasiassa minä leikin kirjahiirtä.) Mitä sitten löytyi?


 Keltaista kirjastoa oli hyvin tarjolla, mutta rajasin nyt rohmuamiseni vain kolmeen teokseen. Kukaan ei ole aiemmin kirjailijana tuttu, mutta uskon viihtyväni näiden parissa.

Naguib Mahfouz - Midaqq-kuja
Christa Wolf - Medeia Kertomus kuudelle äänelle
Alberto Moravia - Matka Roomaan
Ja tietenkin mukaan piti ottaa muutama tuttu ja hyväksi havaittu kotimainen. Westö-kokoelmani karttuu koko ajan, Mazzarella on kehuttu useammassakin blogissa ja Snellman yllätti minut täysin vuosi takaperin. Eikä sovi unohtaa Hotakaista, johon rakastuin täysin juurikin tämän teoksen myötä. Mukaan tarttuivat siis:

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
Kjell Westö - Tapaus Bruus ja muita kertomuksia
Merete Mazzarella - Marraskuu
Anja Snellman - Lyhytsiipiset 
 Ja vielä vähän lisää. Nämä lähtivät ihan joko tutunu nimen (Mann) tai kiinnostavan takakansitekstin vuoksi mukaani.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka
Thomas Mann - Herra ja koira
Daniel Mason - Pianonvirittäjä
Sekä tietenkin vielä yksi lastenkirja kerholaisia varten syksyä odottamaan.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Keväällä kerholaisten kanssa luettua

Olenko muistanut aiemmin kertoa, kuinka paljon työtäni rakastan? Ei vain siksi, että siellä saa vapaasti heittäytyä mukaan leikkeihin, vaan myös siksi, että saan säännöllisesti käydä kirjastossa, hakea kasan luettavaa ja valita päivän kirjan yhdessä lasten kanssa! Tänä keväänä teemana on ollut eläimet, joten siihen teemaan sopivia teoksia on tullut luettua paljon. Toki mukaan on mahtunut myös paljon muuta, mutta tässä nyt otanta kirjastosta lainatuista teoksista.


Tracey Corderoy - Leevin uintiretki (Oh Dylan!, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvitus Tina Macnaughton. Karisto, 2011.
M Christina Butler - Kanin keväthattu (Hot Cross Bunny!, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvitus Gavin Scott. Karisto, 2011.

Leevin uintiretki on kertomus Leevi-ankasta ja tämän kolmesta siskosta, jotka ovat matkalla heidän ensimmäiselle uintiretkelleen. Mutta Leevi, vilkas kun on, ei aina pysy ihan porukan mukana.
Kanin keväthattu kertoo Kaisasta, joka rakastaa mumminsa tekemää myssyä. Niin paljon, ettei tämä malta luopua siitä edes kevään ensihelteiden aikana.


Polly Dunbar - Hei Tilda (Hello Tilly, 2008). Englannista suomentanut Riie Heikkilä. Kuvitus Polly Dunbar. Gummerus, 2012.
Annette Tison - Barbapapan matka (Barbapapa's journey, 1971). Englannista suomentanut Jukka Kemppinen. Kuvitus Talus Taylor. Otava, 2005.
Maikki Harjanne - Mintun esikoulukirja. Kuvitus Maikki Harjanne. Otava, 1997.
Anthony Browne - Minun äitini (My Mum, 2005). Englannista suomentanut Arja Kanerva. Kuvitus  Anthony Browne. Lasten Keskus, 2005.

Luin Hei Tildan kolmevuotiaille, jotka eivät vielä jaksa kunnolla keskittyä pidempiin tarinoihin. Tilda tapaa tässä ystäviään ja yhdessä he viettävät mukavan päivän.
Barbapapan matka kertoo Barbapapojen synnystä. Se on kertomus siitä, kuinka Barbapapa lähtee kiertämään maailmaa löytääkseen itselleen oman Barbamaman. Lapsia ihmetytti varsinkin Barbapienien syntymä ja se kirvoittikin mukavan keskustelun ihmisten ja barbojen eroavaisuuksista.
Mintun esikoulukirja on nimensä mukaisesti kertomus esikoulusta. Tämän kirjan valitsin itse tarkoituksellisesti, sillä ryhmässäni oli useampi nyt syksyllä esikoulun aloittava lapsi. Kirjan myötä päästiinkin keskustelemaan myös omista esikouluodotuksista.
Minun äitini toimi hyvänä teokseni äitienpäivähartaudessa. Tekstiä ei ole paljon ja varsinkin kannen kuva oli lapsien mielestä valloittava. Tätä kirjaa selattiinkin ahkerasti vielä hartauden jälkeen. Kirja toimi myös hyvänä keskustelunohjeuksena siihen, minkälainen oma äiti on.


Dominique Blaizot - Maailman komein kukko (The Rooster and the Peacock, 2006). Englannista suomentanut Terhi Leskinen. Kuvitus Pascal Biet. Kustannus-Mäkelä, 2006.
Isabel Abedi - Enni Possunen sanoo en! (Leila Schwein schreit NEIN!, 2005). Saksasta suomentanut Maisa Savolainen. Kuvitus Julia Kaergel. Lasten Keskus , 2005.
Jujja & Tomas Wieslander - Lehmä joka tahtoi keinua (Mamma Mu gungar, 1993). Ruotsista suomentanut Pirjo Santonen. Kuvitus Sven Nordqvist. Kustannus-Mäkelä, 2009.
Hiawyn Oram - Kolme karmeaa kaverusta (The Totally Terrifying Three, 2011). Englannista suomentanut Raija Rintamäki. Kuvitus David Melling. Kustannus-Mäkelä, 2012.

Maailman komein kukko on kopea ja kova kerskailemaan. Niin kova, että muut maatalon eläimet eivät halua olla enää sen ystäviä. Eräänä päivänä maataloon muuttaa riikinkukko ja kukko tuntee olevansa uhattu; eihän hän voi olla onnellinen jos ei ole koko maatilan komein!
Enni Possunen sanoo EN! on pääasiallisesti opetuksellinen kirja, sillä sillä on hyvin tärkeä viesti: kuinka tärkeää on osata sanoa oikealla hetkellä EI; varsinkin silloin, jos vieraat houkuttelevat sinua mukaansa. Ja kaikki saa alkunsa siitä, että Enni vain nousee vuoteesta väärällä sorkalla.
Lehmä joka tahtoi keinua oli jälleen itsekkään lastenohjaajan valinta, sillä mitä olisi kerhovuosi ilman omaa suosikkiani Mimmi-lehmää. Mimmimäiseen tapaan Mimmi saa idean, hän haluaa rakentaa keinun! Ja Varis, Varis-parka joutuu jälleen keskelle Mimmin ideariiheä.
Kolme karmeaa kaverusta on hehkuva. Sen sivut ovat värikkäitä ja piirroskuvat suorastaan hulvattomia. Mutta niin on kertomuskin, jonka parissa lapset viihtyivät aika ajoin kikatellen. Kirjan päähenkilöt lohikäärme, noita ja jättiläinen uskovat olevansa hirmuisen pelottavia, mutta sitten he kohtaavat pikkutytön, joka ei anna otusten ulkonäön hämätä.


Julia Donaldson - Tyylikäs jättiläinen (The Smartest Giant in Town, 2002). Englannista suomentanut Sinikka Sajama. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2003.
Julia Donaldson - Matti Maantierotta (The Highway Rat, 2011). Englannista suomentanut Raija Rintamäki. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2011.
Julia Donaldson - Oiva Sintti (Tiddler, 2007). Englannista suomeksi riimitellyt Tittamari Marttinen. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2007.

Kun näitä kirjoja kirjastossa valitsin en edes tajunnut näillä olevan sama kirjailija (tai riimittelijä, sillä nämä kaikki on kirjoitettu runomuotoon). Mutta yhtä kaikki, Julia Donaldson on kyllä näiden teosten myötä yksi suosikeistani lastenkirjallisuuden alalla. Taitavien suomentajien myötä riimit ovat pysyneet hyvin kasassa ja huumori kukkii; niin lasten kuin ainakin myös tämän aikuisen mielestä.

Tyylikäs jättiläinen on kertomus Aapo-jättiläisestä, joka ei juurikaan vaatteista välitä; kunnes hän huomaa muotiliikkeen, joka myy vaatteita myös jättiläisille. Hän hankkii itselleen uudet, tyylikkään vaatteet, mutta huomaa pian ympärillään useita vaatteita taritsevia.
Matti Maantierotta on kurja rontti ryöväri, joka ryövää muita maantiellä matkaavia. Mukaan lähtevät niin oravan pähkinät kuin oman hevosen heinätkin. Nokkela ankka tahtoo kuitenkin näpäyttää Mattia.
Oiva Sintti on tarinoita kertova pikkukala. Oiva myöhästyy lähes aina koulusta ja kertoo hurjia tarinoita siitä, miksi näin on käynyt. Mutta eräänä päivänä Oiva ei tule kouluun ollenkaan.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Tää menis naimisiin

...tai siis meni jo. Vaikka kuinka lupasin edellisen tauon jälkeen, että blogin päivitys alkaa juuri, yllätti loppukevät minut kuitenkin kiireillään. Ensin piti hoitaa muutaman kerhon kevätjuhlat ja -kirkot ja siihen päälle vielä kaikki hääjutut. Aikaa ei ole ollut kunnolla edes lukemiselle blogaamisesta puhumattakaan. Nyt kuitenkin ovat takana kevätjuhlat, häät kuin pieni kuherruskuukausikin. Haluen kuitenkin jakaa kanssanne muutaman kuvan onnellisesta päivästämme ennen kuin palaan kunnolla kirjojen pariin.


Kirkosta ulos ja kuplien keskelle.

Ensimmäinen malja avioparina.


Hääpaikalla.

Kakkua. Ja kaikkien pettymykseksi me ei edes polkaistu.


Herra ja rouva K.


Häätanssin pyörteissä.
Sää suosi (illallakin oli vielä noin 20 astetta), ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, vieraita oli mukava määrä ja bändi oli aivan loistava. Ja tietenkin nain maailman parhaimmen miehen.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Juhuu!

Näin kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen on kai hyvä ilmaista olevansa elossa. Hiljaisuudelle on kuitenkin hyvä syy:
BJJ-harrastukseni tämänhetkinen tärkein päivä koittaa lauantaina kun osallistun Finnish Openeihin. Olenkin siis viimeisen kuukauden kuluttanut energiaa töissä ja lähes kaiken vapaa-aikani painimatolla. Lukemaan olen ehtinyt mutta energiaa ja aikaa kirjoittaa lukemisista ei ole juurikaan löytynyt. Huomenna koetan tehdä tähän muutoksen ja postata yhdestä maaliskuun uutuudesta. Ensi viikolla kisojen jälkeen ja ns. off-seasonin alkaessa koetan jälleen aktivoitua kunnolla blogin pariin.

Siihen saakka lukemisiin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Uutuuksien maaliskuu - Jouko Heikura: Joki kaupungin alla

Jouko Heikura - Joki kaupungin alla, 2013. Gummerus, 2013. 307 s. Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.
***½

Jouko Heikuran Joki kaupungin alla on itsenäinen jatko-osa kirjeenvaihtaja Rakel Ahon seikkailuille. Teos tarjoaa laajan läpileikkauksen 90-luvun Lontooseen, jossa surraan yhdessä prinsessa Dianaa, uutisoidaan IRAn terroriteoista ja vietetään kyseenalaista elämää. Ennen kaikkea se kuitenkin pureutuu median voimaan, valtaan ja petollisuuteen sekä poliittisen vallan kiemuroihin, joka tuntuu saavan useammasta ihmisestä esiin mielipuolisia piirteitä.

Rakel Aho, kunnianhimoinen ja vaaraapelkäämätön kirjeenvaihtaja, on päässyt vihdoin työskentelemään Lontooseen, joka sattuu olemaan yksi hänen lempikaupungeistaan. Aiemmin hän on ollut Balkanilla, josta muistona on epämuodostunut käsi. Lontoossa hän toivookin unohtavansa Balkanin kauhut, mutta IRAn toimet herättävät väkisin muistoja. Rakelin työtehtävät ovat moninaisia ja 90-luvun tapahtumat välittyvät lähes uutiskuvina lukijalle: IRAn pommi-iskut, hullun lehmän tauti, prinsessa Diana, lukuisat poliitikot, popparit ja filmitähdet.

Eräänä päivänä Rakel saa kutsun Buckinghamin palatsiin, jossa hän pääsee melkein kättelemään prinsessa Dianaa ja tapaa Richardin; naimisissa olevan kansanedustajan, josta pian tulee hänen rakastajansa. Richardin poliittinen ura lähtee kuitenkin yllättäen nousuun kun hänet korotetaan ministeriksi ja pian hän alkaakin kokea Rakelin uhkana.

Pian Rakel huomaa olevansa pelinappula poliittisella kentällä, jossa kiristys, kosto ja lahjonta ovat arkipäivää. Rakkaus- ja ystävyyssuhteet ovat koetuksella Rakelin huomatessa, että luottamus läheisimpiinkään ystäviin ei aina ole tarpeeksi.

Pidän lähimenneisyyteen sijoittuvasta kirjallisuudesta. Tämä sekä kirjan dekkarimainen juoni houkuttelivat teokseen tarttumaan. Rakel on mielenkiintoinen persoona, joka on selvästikin ollut monessa mukana eikä siksi kaihda pientä, tai suurempakaan, toimintaa. Hänellä ei jää äkkiä sormi suuhun uusissa tilanteissa puhumattakaan siitä, että hänen kynänsä joskus lepäisi: hän on hyvin sanavalmis, loputtoman utelias ja innokas tutustumaan uusiin asioihin. Kaikki ominaisuuksia, jotka suorastaan huutavat ongelmia. Näinkin ohuen kirjan aikana Rakel myös kohtaa niitä; niin paljon, että niistä olisi lähes ollut aineksia toiseenkin kirjaan. Kaikki ongelmat eivät myöskään aukea kunnolla lukijalle edes kirjan viimeisillä sivuilla, mikä jää harmittamaan. Tuntuu, kuin se olisi ollut vain täytettä ilman, että asioilla olisi ollut pääjuonelle suurta merkitystä.

Toinen asia jota jäin suoranaisesti kaipaamaan oli jännitys. Jännittäviä vivahteita seurasi matkassa lähes koko teoksen ajan. Mutta sen sijaan, että jännityksen olisi annettu kasvaa hetki hetkeltä, katkaistiin tunnelma lähes alkuunsa ratkaisemalla tilanne nopeasti. Juuri kun itse odotin jotakin tapahtuvan asia saatiinkin jo päätökseen ja siirryttiin kohti uusia seikkailuja. Itse pidän enemmän hitaammasta draaman kaaresta, tilanteista joissa lukija saa itse eläytyä mukaan, jännittää yhdessä hahmojen kanssa ja miettiä seuraavia siirtoja. Kuitenkin tämä rakenne, joka esiintyy Joki kaupungin alla:ssa, on omiaan niille, jotka eivät ehkä ole perinteisen jännityksen ystäviä vaan etsivät jotakin hieman valmiimpaa.

Ei tämä kuitenkaan huono teos ollut. Jo pelkästään päähenkilö Rakel tekee tästä mielenkiintoisen lukukokemuksen. Harvoin törmää, varsinkaan suomalaisessa kirjallisuudessa, näin vahvaan naispäähenkilöön, joka ei edes suuremmin ärsytä. Muutenkin Heikura on saanut luotua vahvat henkilöt ja mielenkiintoiset henkilöhahmot; jokaisella on selkeästi oma roolinsa eikä kukaan tunnu olevan vain statistin roolissa. Lontoo tapahtumapaikkana on mielenkiintoinen, tosin paikoitellen olisin toivonut sen hyödyntämistä vieläkin enemmän. Lehtimaailman raadollisuus toi oman lisänsä tarinan kulkuun; ennen kaikkea se antoi dramaattisen muistutuksen siitä, mikä tätä maailmaa pohjimmiltaan pyörittää. Joki kaupungin alla  on genressään sujuva ja mukaansatempava teos, josta pienillä lisäasioilla olisi kehittynyt vielä vähän astetta parempi.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Lukupiiri & Keltainen helmikuu - Herta Müller: Sydäneläin

Herta Müller - Sydäneläin, 1996 (Herztier, 1994). Saksasta suomentanut Raija Jänicke. Tammi, 2009. 206 s. Nettikirjakaupan aleostos.
****

Sydäneläin, kuten suuri osa Herta Müllerin tuotannosta, sijoittuu diktatuuriajan Romaniaan. Jälleen voi siis odottaa, että tapahtumat kumpuavat tosielämästä, asioista, jotka Herta on omakohtaisesti joskus kokenut. Tässä romaanissa tunnetta vahvistaa entisestään se, että päähenkilönä toimiva tyttö ei missään vaiheessa kerro nimeään. Hän siis saattaa olla Herta itse, joku hänelle läheinen henkilö, tai kenties vain monen muiston yhdistämä ihminen.

Tytön lisäksi Sydäneläin on kertomus kolmesta miesopiskelijasta: Edgarista, Gerogista ja Kurtista. Heidät yhteen saattaa Lola, kertojan asuntolatoveri, joka tekee itsemurhan; tai murhataan, kuten asiaa tutkimaan päätyneet pojat uskovat.

Pian nelikko huomaa, että salainen palvelu kiinnostuu heidän elämästään. Heidän matkalaukkujaan pengotaan, kirjeitä avataan ja tapaamisia vakoillaan. Uusiin ihmisiin elämässä ei voi enää luottaa, sillä koskaan ei voi tietää kuka on petturi tai loikkari. Koodisanoja kehittämällä joukkio pystyy kommunikoimaan osittain rauhassa, mutta silti tuntuu kuin joku olisi koko ajan tietoinen heidän seuraavasta siirrostaan. Ennen pitkään jokaisen neljän elämässä tapahtuu muutoksia; irtisanomisia, muuttoja, uusia uhkauksia, toimeentulovaikeuksia. Heidän kohtalonsa on sama kuin niin monen Ceausescun Romaniassa.

Kirjan muotoilu oli varsin mielenkiintoinen, sillä koko kertomus on yksi suuri luku. Toki useat kappalejaot helpottivat lukemista luomalla hyvän rytmin ja katkaisemalla jutut niin, että kirja oli helppo jättää myös kesken. Aikatasojen hyppelyä oli aika lailla ja välillä olikin hankaluuksia pysyä mukana siinä, ollaanko ajassa Lolan kuoleman aikoihin vai nykypäivässä. Tämä aikatason muutos kun saattoi tapahtua useamman kerran peräkkäinkin vuorottaisissa kappaleissa, joten hereillä piti olla koko ajan. Ja silti minusta tuntuu, että en pysynyt koko aikaa mukana vaan jätin havaitsematta jotakin tärkeää; jotakin sellaista, jonka avulla juonen pikku nyanssit ehkä olisivat minulle paremmin avautuneet.

Tykästyin jo ensimmäisen Müllerini aikana hänen kieleensä eikä Sydäneläin tehnyt tässä poikkeusta. (Toki suuri kiitos kielen loistavuudesta kuuluu myös kääntäjälle, mutta uskon vahvasti myös siihen, että ilman vahvaa pohjatekstiä ei voi saada aikaan myöskään näin vahvaa suomennosta.) Müller ei arastele asioiden kertomisen kanssa, vaan tuo diktatuurin esiin suoraan lukijalle. Kauniita eivät olleet tapahtumat silloin, joten kauniisti niistä on turha kertoakaan. Kuvailu on vähäeleistä, paikoitellen mystistä, eikä pyri selittelemään mitään. Kuvailu ON ja on kuin kertoja, tyttö, ei vieläkään uskaltaisi kertoa kaikkea lukijalle.

Niin paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Mikä oli Lolan kohtalo? Kuka hän oikeasti oli? Voiko kenenkään oikeasti luottaa? Oliko kertojamme Herta vai kenties joku aivan muu? Minä pidin kirjan tunnelmasta, sen luomasta todellisuudesta, sen tarjoamista salaisuuksista. Kuitenkin tunsin paikoitellen epäonnistuneeni lukijana, tyhmäksi ja hitaaksi, kun en kerta kaikkiaan kyennyt tajuamaan kaikkia nyansseja ja tapahtumia. Siksi en voi tälle täysiä tähtiä antaa, sillä uskon vakaasti, että en ole päässyt tämän kanssa vielä maaliin asti. Uskon, että minulta jäi jotain tärkeää huomaamatta, jotain mitä en osannut ensimmäisellä kerralla tarkkailla. Siksi tämä vaatii toisen lukukerran ja kenties toisenlaisen tarkkailuaseman.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Helmikuun kirjat

Kuten kahtena vuotena aiemminkin, oli helmikuu minulle jälleen huono lukukuukausi. Vaikka tavoista poiketen minulla oli jopa lomaa eikä mitään opiskeluihin liittyvää stressiä tuntui silti siltä, että mitään en saa lukurintamalla aikaiseksi. Olin pitkästä aikaa jopa siinä tilanteessa, että jätin kirjan suosiolla kesken. Enkä edes siksi, että se olisi ollut huono, vaan siksi, että nyt ei vain tuntunut oikealta ajalta lukea sitä. Onneksi nyt näyttää siltä, että maaliskuu alkaa paljon paremmin kuin helmkuu. Eipä tässäkään kuussa tullut luettua mitään älyttömän huonoa, mutta laadultaan tämä oli kyllä tammikuuta heikompi. Toki mukaan mahtui jälleen useampi hyvä kirja, joita saatan muistella vuoden lopulla parhaita palkitessani.

Luetut ja blogatut (nyt tai tulevaisuudessa)
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. Blogisavujen avulla löydetty loistava sarjakuva, joka on loistava ajankuvaus nykyajan Burmasta ja sen monista puolista. Tykästyin niin, että tulen takuulla lukemaan myös lisää Delislen teoksia.
Herta Müller: Sydäneläin. Kuukauden lukupiirikirjamme, joka osoittautui juuri sellaiseksi kuin olin odottanutkin: hieman vaikeaselkoiseksi, historialliseksi ja Müllerin omasta elämästä kumpuavaksi.
Herman Koch: Illallinen. Kiinnostuin jo viime vuoden puolella ja vihdoinkin kirjaston varausjono saavutti minutkin. Tämä oli loistava mustan huumorin pläjäys ja pitkästä aikaa aloin miettiä, miten tämä mahdollisesti toimisi elokuvana.
Johan Bargum: Syyspurjehdus. Tämänkin kirjan löysin blogisavujen perusteella. Viime vuonna tämä tuntui lumonneen niin monen, että oli pakko päästä itsekin kokeilemaan. Ja olihan tämä ihan mukava, mutta en valitettavasti lumoutunut niin suuresti kuin moni muu.

Luettua mutta ei blogattua
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Eloa DDR:ssä useamman sukupolven kuvaamana, juurien etsimistä Euroopasta ja Amerikasta ja suvussa vallitsevien salaisuuksien penkomista. Tämä oli alkuasetelmaltaan ja monine kerroksineen ja kertojaäänineen niin kutkutteleva, että pakkohan tämä oli kirjastosta varaukseen laittaa. Kun lopulta tämän käsiini sain täytyy tunnustaa, että koin jonkinlaisen pettymyksen. Ei tämäkään huono missään tapauksessa ollut, mutta jälleen kerran olin mahdollisesti luonut kirjalle niin suuret odotusarvot, että ne eivät missään vaiheessa lukemista täyttyneet. Lopulta tuntui, että kehyskertomuksiin oli ehkä sittenkin yritetty tunkea liiaksi kaikkea, sillä kaikki salaisuudet eivät minulle selvinneet edes viimeisellä sivulla. Vaikka ilmeisesti asiat oli hyvinkin suoraan mainittu tekstissä. Ehkä pitkä lukuaika vaikutti osittain tähän sekavuuden tunteeseen.
Don DeLillo: Putoava mies. Pääteemana on syyskuun 11. päivä ja WTC:n sortuminen. Miten terroriteot vaikuttivat niihin, jotka pääsivät torneista pakenevaan? Entä heihin, joiden sukulainen tai ystävä on ollut torneissa tapahtumahetkellä? Miten tavallinen new yorkilainen kokee ja käsittelee asiat? Näihin ja moniin muihin asioihin paneudutaan tässä DeLillon teoksessa, jonka aikoinaan löysin Savonlinnan pääkirjaston poistohyllystä. Aihe voisi olla tyypillistä jenkkipropagandaa uskonnollisine elementteineen, mutta samalla DeLillo onnistuu tarjoamaan myös uuden näkökulman asialle. Paljon keskitytään mielenterveyteen ja seurauksiin, ei niinkään terroritekoihin tai niiden tekijöihin. Toki oman äänensä saa kuuluviin myös yksi iskun tekijöistä, mutta sen sijaan että hänet tuotaisiin esiin puhtaasti murhaajana, pyrkii DeLillo luomaan hänen ympärilleen persoonan ja kuvauksen siitä, miten tähän kaikkeen päädyttiin. Putoava mies oli oikein mukava lukukokemus, vaikka näin lähes kuukauden jälkeen se ei olekaan enää kunnolla muistissa.

Luettua tilastotietoa
Luin helmikuussa yhteensä kuusi kirjaa.
Näistä neljä oli romaaneita, yksi pienoisromaani ja yksi sarjakuvateos.
Tässä kuussa luin ainoastaan suomeksi.
Valloitin Euroopasta Saksan ja Hollannin.
Oman hyllyn kirjoja luin kaksi. (Sydäneläin (tosin tämä ei ole listauskelpoinen, sillä päätyi omaan hyllyyn jo hyllyhaasteen alettua), Putoava mies)
Lukemattomia kirjailijoita sain listalle kaksi. (Koch, Bargum)

Luetut teemat
Helmikuun teemana oli Keltainen kirjasto. Tämä ei nyt ollut laisinkaan onnistunut teemakuukausi, sillä sain luettua vain kaksi teeman mukaista kirjaa (Sydäneläin, Putoava mies). Kirjastosta tosin lainasin useamman teoksen, mutta kun ei vaan kulkenut. Pitänee kokeilla jossakin vaiheessa uudelleen, sillä Keltaisessa kirjastossa on ehdottomasti parhaimmat kirjat. Tässä kuussa aiheena onkin omat suosikit (uskaltaako joku veikata, keitä kaikkia listalla on?) sekä tulvasta johtuen myös tämän kevään uutuudet.

Kirjahankinnat
Suomalaisen kirjakaupan poistohyllyssä oli kasapäin Aikamme kertojia. Päätin kuitenkin jättää myös toisille jotakin ja näin ollen otin matkaani vain Eve Mihkelsonin Ruttohaudan. Lähikirppariltamme löysin kaksi viime vuoden kirjaa hyväkuntoisina, ihan siedettävään neljä euroa kappale hintaa: Rosamund Luptonin Sisar sekä Anne Swäedin Kesällä kerran.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle - Merkintöjä Burmasta, 2008 (Chroniques Birmanes, 2007). Ranskasta suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY, 2008. 263 s. Kirjastolaina.
****

Ilman blogisavuja olisin tuskin koskaan tullut tarttuneeksi tähän Guy Delislen omiin kokemuksiin perustuvaan matkakertomukseen. En juurikaan lue sarjakuvia enkä osaa sarjakuvahyllystä valikoida samalla tavalla mielenkiintoisen tuntuista luettavaa kuin kaunokirjallisella puolella. Onneksi tästä ja muista samanhenkisistä teoksista onkin viime vuonna kirjoiteltu ahkerasti, joten tutun nimine kohdalla osasin tällä kertaa kirjastossa reagoida. Ja millaisia Merkintöjä Burmasta pääsinkään lukemaan kisamatkalla bussissa.

Kirjan kertojana on muuan Guy-niminen mies, joka päätyy asumaan reiluksi vuodeksi Burmaan. Syynä tähän on hänen vaimonsa työskentely Lääkärit ilman rajoja-järjestössä, joka päättää ottaa kenttäoperaationsa kohteeksi Burman. Mukaan Burmaan lähtevät luonnollisesti niin mies kuin pieni lapsikin. Vaimon ollessa kenttähommissa Guy tutustuu niin koti-isyyteen kuin Burmaankin.

Tämä Burma ei kuitenkaan ole samanlainen Burma kuin se, jonka Guy itse kokee. Heidän talonsa sijaitsee suurlähetystön alueella, joten sähkö ja ilmastointi toimivat vuorokauden ympäri. Muualla maassa ei kuitenkaan kaikilla olot ole yhtä loistavasti kiitos Burman tiukan sotilashallinnon ja maan alkeellisten olosuhteiden. Vuoden aikana Guy näkee Burmaa hyvin monimuotoisesti; hyvissä piireissä vaikuttavien kokoontumisia klubeilla ja kokkareilla, toimeentulevien elämää kaupungilla, köyhien olosuhteita kaukana suurista kaupungeista.

Vaikka Merkintöjä Burmasta onkin yhtenäinen kokonaisuus, toimii se silti hyvin myös pienissä osissa luettaessa. Jokaiselle tärkeämmälle tapahtumalla kun on oma jaksonsa, joka tyypillisesti kestää korkeintaan kolmen sivun verran. Tämä toimii siis myös hyvänä välipalakirjana. Tosin parhaimmillaan tämä kyllä on mahdollisen yhtäjaksoisena luettuna, sillä silloin siitä välittyy parhaiten tunnelma ja kokemukset. Alun ihmettely ja pieni kulttuurishokki muuttuu pian kotiutumiseksi ja aikaa myöden asioiden hyväksymisen kautta asioihin tutustumiseen. Varsinkin viimeisimmät sivut olivat mukaansatempaavia ja aiheesta olisinkin voinut lukea oman teoksen verran.

Sarjakuvat jäänevät tämän lukukokemuksen myötä pysyvästi aktiiviseen lukemistooni. Ainakin Delislen teoksia on luettava lisää. Melkein jo tartuin kirjastossa Pjongjangiin, mutta jätin sen kuitenkin vielä hyllyyn odottamaan. Ehkä ensi kerralla sitten.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Tammikuun kirjat

Tammikuu oli laadukas lukukuukausi. Vain lukupiirikirjamme osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi ja sekin kuitenkin ansaitsi arvosanakseen kolme ja puoli. Luin myös yllättävän paljon muuta kuin kaunokirjallisuutta, sillä listalle päätyi yhden sarjakuvan lisäksi peräti kaksi tietokirjaa. Kirjoja luin kolmella kielellä, kun suomen ja englannin lisäksi uskalsin tarttua myös ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Luetut ja blogatut
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja. Pieni, suuri neljän tähden kirja, jonka koin etenkin kunnianosoituksena tarinoita, pikkukylien yhteisöllisyyttä ja pieniä elokuvateattereita kohtaan.
Hélène Gremilon: Uskottuni. Kahden aikatason kertomus kirjeen salaisuudesta veti minut puoleensa täysin.
J.K. Rowling: The Casual Vacancy. Potter-kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani ei ollut samanlainen menestys kuin Potterit, mutta ajoittaisesta liian suuresta henkilömäärästään huolimatta näin ja koin kirjan potentiaalin.
David Nicholls: One Day. Ihana, ihana kirja. On takuulla vahvoilla vuoden lopussa vuoden parasta kirjaa valittaessa. Koin ja tunsin tätä lukiessani niin paljon, että lukukokemus pysyy muistissani pitkään.
Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Ei osoittautunut samanlaiseksi mukaansatempaavaksi teokseksi kuin Juoksuhaudantie. Monen aiheensa kanssa vaikutti välillä kiireiseltä mutta lopulta tästä jäi kuitenkin positiivinen jälkimaku.
Tove Jansson: Trollvinter. Ensimmäinen kosketukseni sekä ruotsinkieliseen kirjallisuuteen että romaanimittaiseen Muumi-teokseen sai loistavan alun ihastuttavan Taikatalven myötä.

Luettua mutta ei blogattua
Kaikki kirjat eivät vain ole sellaisia, että niistä haluaisi kirjoittaa pitkästi. Siksi alan esittelemään joka kuukauden päätyttä aina ne kirjat, jotka kyllä olen lukenut, mutta joista en ole kokenut tarvetta suuremmin kertoa.
Tytti Issakainen, Pekka Rahkonen: Atte ja Anna Meidän ja muiden uskonnot. Loistava tietokirja maailman suurimmista uskonnoista. Tutustuminen islamiin, hindulaisuuteen, ortodokseihin, katolilaisiin ja kristittyihin tapahtuu Annan, Aten ja näiden luokkatovereiden kanssa. Paasto, kuoleman jälkeinen elämä, pyhät kirjat, ruokavaliot ja monet muut asiat tulevat tutuiksi teoksen avulla. Oivallista luettavaa monikulttuuriselle lapsiryhmälle ensimmäiseltä luokka-asteelta alkaen.
Allen Ginsberg: Howl. Graafinen, runomuotoon kirjoitettu sarjakuvaromaani. Tämä jos mikä oli täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja sen myös huomasi. Enpä muista vähään aikaan lukeneeni teosta, josta en tajunnut juuri mitään. Vaikka luin tämän englanniksi en siltikään syytä omaa kielipäätäni vaan sitä, että en saanut tästä irti mitään siitä postapokalyptisestä selviytymistarinasta, joksi tätä takakannessa kuvattiin vaan mieleeni jäivät alastomat ihmiset, seksi ja huumeiden nauttiminen.
Peter Bunyard: Extreme Weather. Mielenkiintoista tietoa maapallon sääilmiöistä, ääri-ilmiöistä ja vastuukysymyksistä. Paljon tietoa siitä, millä tavalla maapallon säätila on muuttunut viimeisen vajaan sadan vuoden aikana ja mitä seuraavan sadan vuoden aikana tulee tapahtumaan. Paljon sellaista, joka on todettu mediassa useaan otteeseen, mutta myös sellaista, jota ei juurikaan ole missään mainittu. Tosin kirjoittaja, britti kun on, piikittelee kyllä säälittävän paljon usalaisia ilmastoasioiden väärinhoitamisesta; mielestäni tämän ei kuuluisi olla tietokirjan rooli.

Luettua tilastotietoa
Luin tammikuussa yhteensä yhdeksän kirjaa.
Näistä viisi oli aikuisten kaunokirjallisuutta, yksi lasten kaunokirjallinen teos, yksi sarjakuvaromaani ja kaksi tietokirjoja.
Luin kolmella eri kielellä; suomeksi neljä, englanniksi neljä ja ruotsiksi yhden teoksen.
Valloitin Euroopasta Ranskan, Iso-Britannian ja Suomen.
Oman hyllyn kirjoja luin vain yhden teoksen verran. (One Day)
Lukemattomia kirjailijoita sain listalleni niinikään yhden. (David Nicholls)

Luetut teemat
Tammikuun teemana oli vieraskielinen kirjallisuus. Luin yhteensä viisi kirjaa jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Englanniksi luetuista kaksi oli romaaneita (The Casual Vacancy ja One Day), yksi sarjakuva (Howl) ja yksi tietokirja (Extreme Weather). Ruotsiksi luin yhden lastenromaanin (Trollvinter).
Ensi kuussa onkin vuorossa Keltaisen kirjaston helmikuu ja lukulistaakin olen jo valmistellut: silloin luen ainakin DeLilloa, Mülleria, Pamukia ja Kemalia.

Kirjahankinnat
Alekirjat kotiutuivat vasta tammikuun puolella, mutta niiden tilaamisen hoidin jo joulukuussa, joten en niitä tähän listaa. Sen sijaan pääkirjastossamme on tehty viime aikoina paljon hyviä poistoja, joten luonnollisesti sieltä mukaani tarttuivat seuraavat teokset: Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Bo Carpelan: Lapsuus, Nadine Gordimer: Ei seuraa matkalleni.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Vieraskielinen tammikuu - Tove Jansson: Trollvinter

Tove Jansson - Trollvinter, 1957. Kuvittanut Tove Jansson. Ruotsinkielinen alkuteos. Alfabeta, 2004. 131 s. Kirjastolaina.

En ole koskaan lukenut kokonaista romaania ruotsiksi. En ole myöskään lukenut ainuttakaan Muumia romaanimuodossa; vain sarjakuvina ja kuvakirjoina. Trollvinter oli siis mainio avaus sekä ruotsalaiseen kirjallisuuteen että romaanimittaiseen Muumi-tutustumiseen.

Muumipeikko herää kesken talviuniensa eikä saakaan enää unta. Muu perhe nukkuu onnellisen tietämättömänä ja näin Muumipeikko päätyy tutkimaan uutta, ihmeellisen valkoista maailmaa. Onneksi hän ei kuitenkaan ole yksin, sillä Muumilaaksossa on monta muutakin valvojaa: myös Pikku Myy herää talviuniltaan, Tuutikki ei koskaan niitä nukukaan ja hemuleille talvi on lähes paras vuodenaika. Myös Lumikuningatar ja Mörkö näyttäytyvät Muumilaaksossa talvisaikaan. Talven edetessä Muumipeikko huomaa, että Muumitalo on hyvä paikka majoittaa uusia ystäviä eikä vähiten Muumimamman ehtymättömien hillovarastojen vuoksi. Uudesta hauskasta kokemuksesta huolimatta Muumipeikko alkaa kuitenkin kaivata kevättä, perhettään ja ennen kaikkea hyvää ystäväänsä Nuuskamuikkusta.

Muumilaakson talvi on maaginen. Se on myös täynnä vilinää kun lähes jokainen asukuas muumeja lukuunottamatta tuntuu aktivoituvan juuri talvisaikaan. Muumitalossa käydään kursailematta kylässä, heidän tavaroitaan lainataan ja tiloissa asutaan. Muumilaaksossa tapahtuu siis paljon sellaisia asioita, joista muumit eivät ole koskaan tietoisia. Muumipeikon tutustuminen talveen on suloista ja sai minut toivomaan säiden parantumista; näillä loskakeleillä ja pikkupakkasilla kun ei huvita möyryä lumessa. Talvipäivien kuvailu ja lähestyvän kevään odotus tuntui niin realistiselta, että talven suurena ystävänä minäkin jäin kuitenkin tavallaan jo odottamaan kevättä; luonnon heräämistä, sulavan veden solinaa, uuden syntymistä.

Tässä ruotsinkielisessä teoksessa jäi vaivaamaan eniten se, että repliikkejä ei oltu eroteltu mitenkään. Muutamaan otteeseen tajusinkin vasta lauseen loputtua, että kyseessä olikin puhuttu osa eikä kuvailu. Olin yllättynyt myös siitä, että lastenkirjallisuusstatuksesta huolimatta kieli ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kuvitellut; tai sitten vaihtoehtoisesti ruotsin kielen taitoni on vain hyvin pahasti ruosteessa. Mutta kunnialla kuitenkin selvisin ja uskon jopa ymmärtäneeni tarinan keskeisimmät asiat.

Alakouluikäisille vallan loistavaa yksinluettavaa. Aivan nuorimmille koululaisille myös hyvää äänenluettavaa, sillä tämän parissa viihtyy hyvin myöd koko perhe.

torstai 31. tammikuuta 2013

Lukupiiri - Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen - Ihmisen osa, 2009. Siltala, 2011. 276 s. Joululahja.
***½

Mitä sanoisit, jos joku tarjoaisi 7000 euroa elämästäsi? Ainoa vaatimus olisi, että sinun pitäisi istuutua alas ja kertoa se kirjailijalle, joka haaveilee julkaisevansa vielä yhden suuren kirjan. Kirjan, jonka aiheena olisi sinun elämäsi. Todellisena mutta väritettynä.

Tästä saa jonkinlaisen mielikuvan kirjailija, joka ostaa 80-vuotiaalta Salme Malmikunnakselta, entiseltä lankakauppiaalta, elämän. Mutta kirjailija ei ole ainoa, jolla on asiaa. Asiansa haluaa kertoa myös Salme, mutta osan hän haluaa kuitenkin pitää salaisuutena. Ja mihin ihmeeseen Salme, joka tuntuu olevan raha-asioissa hyvin pedantti, saamansa rahat käyttää?

80-vuotiaaksi Salme muistaa paljon; tai ainakin hän kertoo asiat siten miten hän tahtoo ne muistavan. Kirjailijalle hän kertoo miehensä Paavon puhumattomuudesta, tyttärestään Helenasta jonka menneisyydessä kummittelee onnettomuus, toisesta tyttärestään Maijasta ja tämän avioliitosta sekä pojastaan Pekasta, joka on hyvin menestynyt kaupallisella uralla. Kirjailija kuuntelee ja kirjaa kaiken ylös, mutta malttaako hän pysyä vain tosiasioissa? Salme ei ehkä luota kirjailijaan, mutta voiko kirjailijakaan luottaa Salmeen? Kertooko Salme koko totuuden asioista vai salaako hän jotakin? Ja ennen kaikkea, tietääkö Salme sittenkään kaikkia lastensa asioita kuten hän kuvittelee?

Pieneksi teokseksi henkilögalleria on laaja ja monisyinen. Ääneen pääsevät paitsi Salme ja kirjailija, myös Salmen kolme lasta, hänen miehensä Paavo sekä eräs onneton, joka sattuneen onnettomuuden kautta tulee kiinnittäneeksi itsensä Malmikunnaitten elämään. Myös aikatasoja on monia ja paikoitellen niitä onkin hieman vaikea seurata: nykyajassa risteillään monessa elämässä ja tapahtumassa ja menneisyyteen palataan aina kun jonkin asian selittäminen sitä vaatii.

Täysin lumoutunut en tästä ole, vaikka tämä olikin huomattavasti mukavampi lukukokemus kuin Jumalan san. Silti tämä ei pääse lähellekään Juoksuhaudantietä, jota lukiessani olin täysin haltioitunut. Tosin hitaammalla aikataululla ja hieman virkeämmässä tilassa tämä olisi kyllä saattanut nousta ainakin neljän tähden kirjaksi, nyt tästä jäi harmittavasti puuttumaan se jokin, jolla pisteet olisivat vielä nousseet.

Ihmisen osa on kokonaisuudessaan kiehtova ajankuvaus: lamaa kohti ajautuvasta Suomesta, ostamisen ja myymisen lainalainsuuksista, rehellisestä työnteosta, ennakkoasenteista ja puhumisen tärkeydestä. Se luo ihmisen osasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka seuraa punaisena lankana (aivan kuvainnollisesti) kirjan kansilehdistä viimeiselle sivulle saakka. Lukupiirimme keskustelikin juuri siitä, kuinka mielenkiintoisella tavalla eri ihmisen osia, rooleja ja merkityksiä, yhden nimen taakse olikaan saatu kätkettyä. Pidin myös jälleen Hotakaisen kielestä, joka on aiheen vakavuudesta huolimatta leikittelevän kepeää, humoristista mutta kuitenkin vakavaa. Lyhyitä lauseita, jotka saavat asiat tuntumaan tärkeiltä. Pitkiä lauseita, jotka välillä saattavat lukijan hengästyneeksi asioiden virratessa verkkokalvoille. Eikä pidä unohtaa, että kirjan esittelemät teemat ovat hyvin tärkeitä. Näiden teemojen vuoksi olisinkin toivonut kirjan olevan paksumpi; nyt teemoihin syntyi pintanaarmaisu, mutta lopullinen sisäistys jäi puuttumaan useammasta päätapahtumasta.

Koska kirja on ohut on siihen sijoitettu ehkä liian monta ihmiskohtaloa; huonoa ihmiskohtaloa, paljon tapahtumia ja lopulta liian vähän tilaa selittää niitä. Myös aikarakenteen käsittämisessä oli ajoittaisia ongelmia; välillä vuodet vierivät hurjaa vaihtua, välillä vuosien tai päivien vaihtumista ei huomannut selvästi. Siitä, mikä tapahtumaketju johti mihinkin ei pääse kunnolla selville ennen kirjan loppupuoliskoa, joka väkisinkin haittaa lukukokemusta. Jo alussa mainitut liian dramaattiset ihmiskohtalot; toki sellaisiakin on, mutta tässä niitä oli yhdessä perheessä hieman liikaa. Ja ennen kaikkea lopetus, joka ei tuntunut sopivan kirjan maailmaan yhtään. Jäin toki pohtimaan, oliko loppu Salmen kertomaa vai kirjailijan lisäämää.

Se, mikä koko Salmen elämän kuvauksessa oli Salmea mikä kirjailijaa ei koskaan selvinnyt. Tästä seikasta kuitenkin pidin, sillä lukijalle jäi pieni mahdollisuus uskoa siihen, että kaikki draama ei olekaan draamaa vaan kärjistettyä kirjailijan näkökulmaa ja mielikuvitusta. Ei se paras Hotakainen, mutta ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun paremmalla ajalla.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Vieraskielinen tammikuu - David Nicholls: One Day

David Nicholls - One Day, 2009. Englanninkielinen alkuteos. Hodder, 2010. 435 s. Kirpparilöytö.
*****

Em ja Dex. Dex ja Em. Emma Marlow ja Dexter Mayhew kohtaavat toisensa 15. heinäkuuta 1988 valmistujaisiltanaan. Seuraavana päivänä heidän tiensä eroavat mutta jotakin jää. Side, joka on niin vahva, että ystävyys säilyy läpi vuosien, maanosien ja rakkauksien. Joka vuosi 15. heinäkuuta Emman ja Dexterin elämissä tapahtuu jotakin; yleensä jotain hyvin arkipäivästä, toisinaan erityisiä asioita, harvoin he suoraan toisiaan kohtaavat. Joka vuosi, kerran vuodessa, vuodesta 1988 aina vuoteen 2007 saakka, pääsemme seuraamaan Emin ja Dexin elämää.

Dexter on rikkaasta suvusta, joten opiskelujen jälkeen hänellä on aikaa viettää nuoruuttaan ulkomailla. Englantiin palattuaan hän esiintyy tv-sarjoissa, juoksee naisista ja suhteista toisiin, kokeilee huumeita ja nauttii liiaksi alkoholia, kaipaa menneisyyttä eikä osaa asettua aloilleen. Dexter on ärsyttävän itsevarma ja -keskeinen, juuri sellainen kusipää, johon naiset mielellään rakastuvat. Dexter ei juurikaan osaa puhua tunteistaan vaan hukuttaa ne ennemmin alkoholiin, huumeisiin ja naisiin. Silti, kaikesta huolimatta, hän pysyy yhteyksissä Emmaan vuodesta toiseen, vaikka ystävyys tämän kanssa ei aina olekaan helppoa.

Emma haaveilee kirjailijan urasta, haluaisi nähdä maailmaa mutta päätyy töihin arveluttavaan ravintolaan, on epävarma itsensä ja miessuhteidensa kanssa, saa itsevarmuutta ja lopulta löytää paikkansa elämässä. Emma on se kiltti naapurintyttö, jonka valloittamisesta Dexterin kaltaiset miehet leikkimielisesti kisaavat. Pyristelyistä huolimatta Emman ja Dexterin ystävyys säilyy puhumattomien kuukausien, huonon käyttäytymisen ja uusien parisuhteiden jälkeenkin.

Emman ja Dexterin ystävyys on jotakin ainutlaatuista. Se syntyy lähes sattumalta, kantaa läpi elämän vaikeiden karikkojen eikä lopu vaikka mitä tapahtuu. Välillä he saattavat olla toisistaan erossa vuosiakin, puhumatta juuri sanaakaan, vain kirjeitä lähetellen. Välillä he vihoittelevat toisilleen ja vannovat, että asioita ei saa enää heidän välillään korjattua. Samalla kuitenkin lähes jokaisesta lauseesta ja rivin välistä välittyy välittäminen, rakkaus ystävää kohtaan. Ja lukija huomaa kysyvänsä itseltään usein, miksi ihmeessä Em ja Dex ovat vain Em ja Dex, miksi he eivät ole jotakin suurempaa. Rikkoisiko rakastuminen, tunteiden näyttäminen ja tunnustaminen, yhteiselo jotakin tärkeää? Jonkin, joka pysyy kasassa vain kun Em on Em ja Dex Dex?

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Lukija ei koskaan saa tietää kaikkea tapahtunutta, sillä 364 muuta päivää jää pimentoon. Toki tapahtuneisiin asioihin viitataan keskusteluissa ja sivulauseissa, mutta kaikki Emin ja Dexin elämästä ei aukea edes sitten kun painaa kirjan kannet kiinni. Toki paljon meille kerrotaan ja välillä jopa ärsytti se, että juuri 15.7. tuntui olevan se päivä kun kaikkea suurta tapahtui. Toki mukaan mahtui myös aivan tavallisia kesäpäiviä, mutta paljon merkittävää tuntui juuri tuon päivämäärän alle mahtuvan. Sekä Emin ja Dexin käyttö lähes jokaisessa vuodessa oli oiva ratkaisu, sillä samoistakin tapahtumista voi saada aikaan kaksi aivan erilaista kertomusta; kysykää vaikka Dexiltä ja Emiltä.

Kirjallisesti tämä ei ehkä ole mikään maailman merkittävin teos, mutta tunnelmaltaan tämä nousee ehdottoman korkealle. Nicholls kuvailee arkipäiväisiä asioita niin intensiivisesti, että lukijasta tuntuu kuin hän olisi mukana seuraamassa tapahtumia. Ainakin minä nauroin ja riemuitsin, hakkasin päätäni seinään, juhlin, surin ja itkin yhdessä päähenkilöidemme kanssa. Kuten Jonathan Coe arvostelussaan totesi, Em ja Dex tulevat yhtä tutuiksi kuin omat parhaat ystävät.

One Day on ehdoton viiden tähden kirja. Se on myös ensimmäinen teos, jossa yhdyn kaikkiin ylisanoihin, jota kriitikot ovat siitä sanoneet ja olen valmis lisäämään vielä kasaan tukun uusia. Se on kaunis ja ehdottoman koskettava. Hurjan surullinen mutta silti niin viisas ja hauska. Niin mukaansatempaava, että sitä on vaikeaa laskea käsistään. Todellinen kertomus siitä, kuinka kaikki aina haluamasi onkin ollut valmiina nenäsi edessä. Em ja Dex ovat niin todellisia, niin uskollisia ja niin itsenäisiä, että he ovat lähes aitoja. Ylisanoja olisi vaikka kuinka, mutta silti tästä on yllättävän hankala kirjoittaa. One Day pitää kokea, jotta sen kauneus avautuisi. Huolimatta siitä, että loppu on kaikkea muuta kuin kaunis, se saa kerrassaan kyyneleet virtaamaan, jää kirjasta lohdullinen kokemus. Tämä maailma ei välttämättä olekaan aivan ankea paikka.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Olipa kerran alennusmyynnit

Alennusmyynnit pitäisi kieltää lailla. Varsinkin kaikki kirjoihin liittyvät. Ja ennen kaikkea ne, joissa voi shopata omalta kotikoneelta ja klikata halvoista hinnoista hurmioituneena kivoja kirjoja ostoskorin täyteen. Vain havaitakseen, että 19 kirjaa on ehkä sittenkin liikaa. Suuren sisäisen kinastelun jälkeen adlibriksestä mukaani lähti kuitenkin ihan mukava kasa kirjoja: yhdeksän kappaletta. Missään muualla en sitten kirja-aleostoja tehnytkään vaan netti riitti tällä kertaa. (En siis myönnä, että päällisin puolin kiertelin kyllä kirjakaupat aina kaupungilla ollessani, mutta mitään must have-ostosta ei enää onneksi sattunut silmiini.)

Tällä kertaa King-kokoelmani sai jatkoa kolmen kirjan voimin:


Myös Keltainen kirjastoni lisääntyi kolmella teoksella:


Lisäksi Murakamia (koska en juurikaan hänen teoksiaan omista), Dickensia (koska mitään en ole häneltä lukenut, mutta hänen tuotantonsa kiinnostaa) sekä Karraa (koska rakastin Pakenevia unia ja Haarautuvan rakkauden talo elokuvana oli oikein kiva):



Mikä oli sinun paras alelöytösi?

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Vieraskielinen tammikuu - J.K. Rowling: The Casual Vacancy

J.K. Rowling - The Casual Vacancy, 2012. Englanninkielinen alkuteos. Little, Brown, 2012. 503 s. Ennakkotilattu kirjakaupasta.
***½

Minä en koskaan varsinaisesti ole ollut J.K. Rowling-fani. Fanitukseni on keskittynyt enemmänkin hänen luomaansa sarjaan kuin itse kirjailijaan. Silti olin jännittyneen innokas kun luin ensimmäistä kertaa, että Rowlingilta on tulossa ensimmäinen aikuisten romaani. Mutta huolimatta siitä, että Potterit eivät ehkä ole maailman parhaiten kirjoitettuja (vaan niiden vetovoima on aivan muissa asioissa), odotukseni olivat kuitenkin korkealla. Tyypilliseen tapaan päätin myös, että tämäkin Rowling pitää lukea alkukielellä, joten varasin hyvissä ajoin viime kesänä oman kappaleeni The Casual Vacancya.

Pagford on ensisilmäyksellä rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunki Englannissa. Lähemmin tarkasteltaessa huomaa kuitenkin, että pinnan alla kuplii kunnolla. Tuntuu, että lähes jokainen kaupungin asukas käy omaa sotaansa jotakin toista kaupunkilaista kohtaan. Tilanne kärjistyy kun kunnanvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee ja jättää jälkeensä yhden vapaan paikan; paikan, jota moni on valmis tavoittelemaan keinoja kaihtamatta. Mutta kamppailu kunnanvaltuustopaikasta ei ole ainoa kamppailu, jota pagfordilaiset käyvät. Pagford ja naapurikapunki Yarvil kinastelevat välikaistaleesta, Fieldistä; Pagford näkee sen taakkana eikä Yarvil todellakaan halua sitä enää takaisin. Rikkaat haluavat olla rauhassa rikkaita ja tuupata köyhät piiloon Fieldsille tai mielellään vieläkin kauemmas. Teinit kamppailevat vanhempiensa kanssa samalla kun vanhemmat eivät tunnu tulevan toimeen keskenään; puhumattakaan siitä, että kaupungin aikuisista monikaan olisi keskenään hyvissä väleissä. Opettajat kamppailevat oppilaidensa kanssa, sosiaalihuolto asiakkaidensa kanssa.

Kirjan monien henkilöiden kautta pääsee kurkistamaan kaupungin tapahtumiin ja raottamaan salaisuuksien ovia. Kuka ostaa mustan pörssin tietokoneita? Kuka postailee Barry Fairbrotherin haamuna totuuksia hakijoista kunnan nettisivuille? Kenen avioliitto on onneton? Kuka häpee narkkariäitiään ja pitää huolen pikkuveljestään? Miksi niin moni teini haluaa näpäyttää vanhempiaan? Kuka kokee väkivaltaa kotonaan? Voiko valtaa ja huomiota saada muutoin kuin likaisin keinoin? Mitä tapahtuu Fieldsille, katkaisuklinikalle ja huono-osaisille perheille? Kysymyksiä on paljon, mutta onneksi sivumäärä on runsas. Näin sivu sivulta paljastuu pikku hiljaa asioita kaupunkilaisten nykyisyydestä ja menneisyydestä.

The Casual Vacancy ei ole helppo kirja. Se sisältää niin paljon henkilöhahmoja ja näiden välisiä suhteita, että ottaa oman aikansa päästä sisään tarinan maailmaan. Aluksi kuvittelin, että vika oli englannissa, mutta ilmeisesti suomennettu versio tuntuu aivan yhtä monisyiseltä. Parhaimman lukunautinnon saakin kun ei ajattele liiaksi henkilöiden tuttuussuhteita vaan antautuu tarinan vietäväksi. Runsas henkilömäärä jäi kuitenkin häiritsemään, sillä tuntui siltä, että edes kirjan lopussa en ollut tutustunut kunnolla kaikkiin päähenkilöihin. Toki osa tuli hyvinkin tutuksi, sillä tavalla tai toiselle he tuntuivat liittyvän joihinkin tapahtumiin aina. Harmi, että nämä näkyvimmät henkilöt olivat juuri niitä, jotka olivat omasta mielestäni juuri niirä vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tuntuu, että Jo on yrittänyt saada koko kylän mukaan, luoda yhtenäisyyttä, antaa jokaiselle äänen. Pienemmällä henkilömäärällä tuskin oltaisiin menetetty juonen kannalta paljoa, joten on harmi, että Rowling luotti enemmän henkilöpohjaiseen tarinaan. Alun lukukokemusta pilasi vahvasti se, että koetin pysyä kärryillä siitä, kuka kukakin on. Minua häiritsi ajoittain myös se, että lähes jokainen aikuinen tuntui olevan hyvin karikatyyrinen, kliseinen, jollakin tavalla ongelmallinen. Aloin miettiä, eikö kaupungissa kukaan aikuinen voi oikeasti hyvin, sillä siloitellun ulkokuoren alla niin rehtorilla, lastensuojelun työntekijällä, kotirouvilla kuin kaupan pitäjälläkin oli salaisuuksia tai muita rasituksia menneisyydestä. Eikä kaupungin nuorilla tuntunut menevän paljoa paremmin; riiteleviä perheitä, tappeluita, huumekokeiluja, traumoja lapsuudesta.

Poliittinen sanasto oli välillä vaikeasti ymmärrettävää, enhän tajua kaikkia termejä edes suomeksi. Muutoin kieli oli kuitenkin helppolukuista ja sujuvaa. Keskittymistä tämä tosin vaati aivan eri tavalla, joten ainakaan englanniksi luettuna tämä ei aivan parin päivän kirja ole. Normaalia suurempi koko vielä hankaloitti kirjan mukanakuljettamista.

The Casual Vacancylla on myös ansionsa. Huolimatta siitä, että henkilöt olivat hyvin mustavalkoisia, pidin silti Jon tavasta kuvailla henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Pieni Pagford kävi tutuksi laitakujiaan myöten kuvailun siivittämänä, samoin useiden päähenkilöiden kodit ja työpaikat. Mielestäni myös dialogi on toimivaa ja varsinkin kirjan teinit keskittyvät myös humoristisempiin vuorosanoihin. Tätä on joissakin lähteissä sanottu jopa mustan huumorin kirjaksi, mutta sellaista en kyllä löytänyt. Synkkiä aiheita tässä toki on paljon ja osaltaan varmasti se hidastaa lukemista. Minä en tosin odottanutkaan mitään hyvän mielen kirjaa, eihän Pottereissakaan kaikki ole kaunista, vaan synkkyys ja julmuus ovat myös niissä läsnä. Rowling ei myöskään kiertele vaan esittää asiat suoraan ja kaunistelematta.

Ilman valtavaa henkilömäärää ja liian karikatyyrisiä ihmisiä, olisi tämä noussut vielä paremmaksi kirjaksi. Jään kuitenkin odottamaan innolla seuraavaa Rowlingin teosta ja uskon, että siinä vaiheessa hän on jälleen hionnut kerrontaansa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kirjahyllyuutisia

Huh huh, onpa tänään saanut käyttää kunnolla rakennustaitojaan. Käytiin nimittäin miehen kanssa tänään Ikeassa kirjahyllyostoksilla. Oma vanha hyllyni kun oli hyvin heiluvainen eikä siihen enää edes mahtunut kaikki kirjani. Uusia teki siis mieli. Mukaan tarttui kaksi Billy-hyllyä ja tilaa on toivottavasti ainakin kaikille tämän vuoden kirjahankinnoille. Nyt kun kaikki kirjat ovat tuossa tuntuu kuin niitä olisi yhtäkkiä kamalan paljon; pienessä hyllyssä ja kirjakasoina tuo määrä ei tuntunut läheskään yhtä suurelta.

Pienihän tämä oma kotikirjasto on jos vertaa useaan kanssabloggaajaan. Mutta onhan tässä hyvin aikaa kartuttaa hyllyä nyt kun opiskeluajat ovat ainakin toistaiseksi mennyttä elämää.


Vielä pieni kokoelma, joka toivottavasti kasvaa vuosien kuluessa...

torstai 10. tammikuuta 2013

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon - Uskottuni, 2012 (Le Confident, 2010). Ranskasta suomentanut Anna-Maija Viitanen. Otava, 2012. 263 s. Kirjastolaina.
****½

Vuoden alku on ainakin osoittanut sen, että kirjan ei tarvitse olla paksu ollakseen viihdyttävä, mukaansatempava ja loistava lukukokemus. Jos Elokuvankertoja oli pieni suuri kirja, ei Hélène Grémillonin Uskottuni jää kauaksi. Sivumäärältään se ei ehkä ole yhtä pieni, mutta sisällöltään se on aivan yhtä suuri, jollei suurempikin.

On vuosi 1975 Pariisissa. Camille saa paksun kirjeen. Ja kohta kolmannen ja sitten neljännen. Kirjeet ovat Louis-nimiseltä mieheltä, jota Camille ei usko koskaan tavanneensa. Aluksi hän luuleekin, että jatkuvat kirjeet ovat jonkinlainen käsikirjoitus joltakin hänen kustantamonsa kirjailijalta. Kunnes Camille alkaa tutkia tarkemmin näitä kirjeissä mainittuja rakkauden ja epätoivon tekoja; niiden seuraukset alkavat paljastua pikku hiljaa vuosikymmenien jälkeen.

Kaikki alkaa 1930-luvun lopulla pienessä N:n kylässä. Louis ja Annie viettävät onnellisia lapsuuden päiviä; Annie rakastaa maalaamista ja Louis Annieta. Sitten M:n pariskunta muuttaa L'Escalieriin ja pikku hiljaa asiat muuttuvat. Louis ja Annie etääntyvät toisistaan samalla kun Annie ystävystää rouva M:n kanssa. Vain muutaman vuoden aikana ystävyyssuhde syventyy ja muuttuu vähitellen murhenäytelmäksi, jota kukaan ei voi estää.

Kirje kirjeeltä Camille tutustuu enemmän Louisin, Annien ja M:n pariskunnan elämään. Sana sanalta salaisuuksia paljastuu ja karmea totuus alkaa valjeta. Jokaisen uuden kirjeen myötä Camille muuttuu epätoivoisemmaksi. Jokainen uusi kirje saa Camillen entistä innokkaammaksi tutkia lähettäjää ja hänen elämäänsä N:n kylässä. Missä on N:n kylä? Mitä kaikkea pariskunta M:n elämästä paljastuu?

Pidän tällaisista romaaneista, jotka kulkevat ajallisesti kahdessa tasossa. Tässä toisaalla on vuosi 1975 Pariisissa, jossa Camille vastaanottaa ja lukee kirjeitä. Ja toisaalla on toinen maailmansota, N:n kylä ja sen tapahtumat, joista kirjeet kertovat. Samalla myös lukijaa, siinä kuin Camilleakin, pidetään jännityksessä lähes viimeisille sivuille saakka. Kaikkea ei avata kerralla, vaan salaisuudet kuoriutuvat esiin kerros kerrokselta. Ja viimein, kun oletti jo tajunneensa kaiken, saa ehkä vielä kerran yllättyä.

Kertojaääniä on periaatteessa kolme; nykyhetkessä kuljemme tietä Camillen ajatusten kanssa, kirjeet on kirjoittanut Louis, joka kuitenkin kirjaa ylös muiden ajatuksia; pääasiassa Annien. Jokainen kertojaääni on erinlaisensa, mutta itse viihdyin parhaiten Annien seurassa. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjeet ja tapahtumat etenivät, sitä innokkaammin viihdyin myös Camillen seurassa. Jälleen kerran täytyy kuitenkin todeta, että loppua edeltävä kirje taisi kuitenkin olla se, joka ei nostanut arvosanaa aivan täydelliseksi. Tästä jäi puuttumaan se jokin totaalisesta haltioitumisesta; lopetus nostatti mutta sitä ennen tuntui hieman ulkokultaiselta. Olikohan kieli sitten niin ratkaisevalla tavalla erilaista, että se teki jonkinlaisen etäännyttävän tunnun. Sellaisen, että ei enää olekaan kokonaisvaltaisesti kirjassa mukana, vaan ehtii ajattelemaan jo muutakin. Vai oliko sen tarkoituskin olla juuri tällainen, että lukija saa lopussa tuntea vieläkin enemmän.

Tähänkin voisi liittää termin pieni suuri kirja, joka kannattaa ehdottomasti kokea.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Sara Razai - Olen etsinyt sinua, 2012 (Jag har letat efter dig, 2012). Ruotsista suomentanut Jaana Nikula. Teos & Schiltds & Söderströms, 2012. 169 s. Pyydetty arvsotelukappale kustantajalta.
***½

Sara Razai tuo uusia tuulahduksia suomenruotsalaisesta kirjallisuuskentästä esikoisromaanillaan Olen etsinyt sinua. Aiemmat kokemukseni juurikin suomenruotsalaisista naiskirjailijoista ovat olleet hyvinkin ristiriitaisia: toisaalta rakastuin Ulla-Lena Lundbergiin luettuani hänen henkeäsalpaavan teoksensa Jää, toisaalla Monika Fagerholm päätyi kartettavieni listalle luettuani Amerikkalaisen tytön. Uutuudellaan Sara Razai sijoittuu johonkin näiden kahden välimaastoon; hän ei saanut välitöntä ihastustani, mutta kuitenkin aion tulevaisuudessa lukea häneltä mielelläni lisää.

Annika Andersson on 26-vuotias suomenruotsalainen ekonomi, jonka työ on säntillistä ja elämä varman päälle pelaamista. Annika on kuitenkin sisältään rauhaton ja eräänä iltana päätyy turkulaiseen Bailando-baariin, baariin, jossa Suomen passin omaava kuuluu reilusti vähemmistöön. Aluksi baari ja tämän kanta-asiakkaat tuntuvat säntillisestä Annikasta kaukaiselta maailmalta, mutta pian hän huomaa päätyvänsä työpäivien jälkeen Bailandoon yhä useammin.

Bailandossa käy myös Tuntematon, kaunis mies. Tuntematon, jonka nimeksi osoittauttuu Samim. Samim on 19-vuotias pakolainen Tabestaniasta. Hän asuu kavereidensa nurkissa, hyppii pätkätyöstä toiseen ja piilottaa laskuja takkiensa taskuihin. Rahat, jotka hän töistänsä saa hän käyttää huolettomasti sisustamiseen ja Annikan mielestä kaikkeen muuhun turhaan. Samimin myötä Annika tutustuu muukalaispasseihin, erilaisiin perheyhteisöihin, hämäriin rahanansaintakeinoihin sekä kulttuurillisiin ristiriitoihin.

Samim ja Annika rakastuvat, mutta kahdelle eri kulttuurista tulevalle nuorelle yhteiselo ei olekaan niin helppoa. Samim on salamyhkäinen eikä juurikaan halua puhua asioistaan; ei nykyisistä eikä menneistä. Annika ei kykene käsittämään Samimin leväperäisiä rahantuhlaamisia eikä tämän kiertolaiselämää. Samimin perheyhteisö on tiivis, niin tiivis, että Annika tuntee olonsa usein ulkopuoliseksi. Ja sitten on vielä uskonto, johon Samimin kulttuuri pitkälti perustuu; Annika ei suostu muotoutumaan siihen naiselliseen muottiin, johon Samim on kasvatettu, Samimin taas on vaikea jakaa asioita Annikan kanssa. Voiko kaksi ristiriitaista kulttuuria koskaan asettua yhteiseloon saman katon alle?

Razain teoksessa on paljon hyvää. Se on vahva ja kokonainen esikoinen. Se pureutuu asioihin, jotka ovat pinnalla nykypäivänä lähes jokaisessa mediassa. Siinä suomenruotsalainen kulttuuri, islam sekä machokulttuuri kohtaavat. Välillä törmäykset ovat kauniita, hellyyttäviäkin. Välillä paljastuu se toinen puoli asioiden mennessä pieleen, kun kaikki ilkeydet nousevat pintaan. Tässä kirjassa useat erilaiset odotukset ovat jatkuvassa sodassa keskenään. Pieneen sivumäärään on saatu mahdutettua toisen maailman kohtaaminen ja siihen tutustuminen, ennakkoluulot, stereotypiat ja kaikista suurin; rakkaus. Se ei ole kuitenkaan ällömakea rakkaustarina vaan pikemminkin kamppailu toisesta; tämän hyväksynnästä.

Jälleen kerran kirjan loppu oli se, joka, ei nyt suorastaan pettänyt, mutta laski mielialaa. Paikoitellen niin kaunista ja hengästyttävää kuvailu oli, että loppu tuntui antikliimaksilta. Jokin toisenlainen ratkaisu olisi jättänyt lempeämmän kuvan lukukokemuksesta, vaikka eiväthän krijan tapahtumat oikein mitään muuta vaihtoehtoa jättänyt.

Kuitenkin suosittelen lukemaan tämän. Varsinkin, jos monikulttuurisuus kiinnostaa. Puhdasta rakkaustarinaa etsivän ei tähän kuitenkaan kannata tarttua, mutta särmää haluavalle tässä on oivallinen makupala.

lauantai 5. tammikuuta 2013

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt - Pieni musta kirja, 2012 (Little Black Book of Stories, 2003). Englannista suomentanut Kersti Juva. Teos, 2012. 204 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
***½

Luin vajaa vuosi sitten ensimmäisen A.S. Byattini, järkälemäisen Lasten kirjan, ja olin heti myyty. Se vei minut mukaansa niin kovin, että en voinut kuin jäädä innolla odottamaan Pientä mustaa kirjaa, joka pitää sisällään viisi novellia. Teemat ovat tuttuja Byattin aiemmista teoksista; historia, kulttuuri ja kiehtovat henkilöhahmot yhdistyvät. Arkeen sekoittuu magiikkaa, taidetta ja kansantaruja. Joskus silti vain käy niin, että teos ei kohtaa lukijaansa, odotettu maailma jää vaisummaksi kuin tahtoi, maailmaan on vaikea päästä sisälle. Juuri niin minulle kävi, ei toki kaikkien novellien kanssa, mutta tarpeeksi jotta lukukokemukseni ei muodostunut odottamanilaiseksi.

Pieni musta kirja on siis viiden novellin kokoelma. Jokaisen novellin yhdistävä piirre on tavallinen tapahtumapaikka, joka pikku hiljaa muuttuu sellaiseksi, joka horjuttaa uskoamme. Näissä novelleissa suuri osa on myös naisilla ja seksuaalisuudella; on pieniä sotaevakkotyttöjä, on synnytyslääkäri ja sikiöitä varastava taiteilija, on nainen, joka muuttuu pikku hiljaa kiveksi, on dementoitunut, punaista väriä rakastava vanhus. Jokaisen elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, jotakin mikä tekee siitä taianomaisen ja maagisen.

Avausnovelli Olio metsässä on kertomus kahdesta sodan jaloista evakkoon lähteneestä tytöstä. Tytöt ystävystyvät evakkojunassa ja tutkivat innokkaasti uuden asuinpaikkansa lähimaastoja, kunnes eräänä päivänä he näkevät, tai luulevat näkevänsä, olion metsässä. Novellin edetessä tytöt kasvavat aikuisiksi, mutta siltikään he eivät voi unohtaa lapsuutensa muistoa. Risteävätkö naisten tiet vielä ja oliko olio todella olemassa?
Kehotaidetta kertoo synnytyslääkäristä ja sairaalasta, joka palkkaa taideopiskelijoita piristämään tiloja. Pian syntyy vyyhti, joka sulkee sisäänsä useamman sairaalan työntekijän, katoavia tavaroita, luvattomia vuokralaisia ja suuren määrän erilaisia tunteita. Pikku hiljaa salaisuudet alkavat paljastua.
Kivinainen on hyvin sadunomainen kertomus äitiään surevasta, itsetuhoisia aikeista omaavasta naisesta. Naisesta, joka leikkauksesta toipumisen sijaan huomaakin muuttuvansa päivä päivältä enemmän kivenomaiseksi. Hänelle kuitenkin löytyy ymmärtäjä islantilaisesta kivityöntekijästä, mutta saako nainen kuitenkaan koskaan sielulleen rauhaa?
Materiaalia on novelli kirjoittajaryhmästä, joka on pyörinyt jo usemman vuoden ajan. Samalla kaavalla kirjoitetut tarinat saavat opettajan huokailemaan, kunnes kurssilla aloittaa uusi opiskelija; vanhempi nainen, joka tarjoilee omaperäisiä kertomuksia elämästään. Niin omaperäisiä, että muut kurssitoverit eivät niitä ymmärrä eivätkä katso hyvällä opettajan suosion siirtymistä toisaalle. Mitä kaikkea voikaan kätkeytyä arkiaskareiden kirjoittamisen taakse?
Teoksen viimeinen novelli Pinkki nauha kertoo pitkästä avioliitosta; dementoituneesta naisesta, joka rakastaa punaista, tämän miehestä, joka ei ole enää niin kiintynyt vaimoonsa ja pinkistä nauhasta, jonka olemassaolon mies useampaan otteeseen kyseenalaistaa.

Olio metsässä ei vain lähtenyt käyntiin. Jotenkin vain juutuin ja juutuin lukemaan sitä ilman, että tunnuin etenevän mihinkään. Kehotaidetta oli jollakin häiriintyneellä tavalla mielenkiintoinen, vaikka ei noussutkaan suosikkinovellieni joukkoon. Sen sijaan Kivinainen oli minulle tämän teoksen ehdoton kohokohta. Se oli tunnelmaltaan niin sadunomainen, että sen mukaan tempaantui väkisinkin. Materiaalia oli hyvin kaksijakoinen; alkupuoleltaan hyvin kiinnostava ja kirjoittajien tekstinäytteet olivat mukavaa vaihtelua, mutta lopun tapahtumat eivät vain mielestäni sopineet kunnolla muuhun sisältöön. Pinkki nauha piti minut myös hyvin otteessaan ja oli kaikesta huolimatta kaunis kuvaus ikääntyvästä parisuhteesta ja sen tuottamista haasteista.

Taide on läsnä melkein jokaisessa novellissa; kirjoina, kiviveistoksina, taideteoksina. Arkipäivän magiaa löytyy olioista, patsasnaisista ja nauhoista. Löysin paikoitellen juuri sen Byattin, johon rakastuin häntä ensi kerran lukiessani. Maaginen realismi ei kuitenkaan koskaan ole ollut se genre, jonka parissa viihtyisin parhaiten ja tälläkin kertaa juuri se tuotti suurimmat kepposet. Kahden novellin voimin tämä olisi ehdottomasti viiden tähden kokoelma, mutta valitettavasti mukaan mahtui paljon myös sitä, jonka pariin en vain päässyt. Niin paljon, että lukukokemus jäi kovin rikkonaiseksi. Silti jään odottamaan innolla keväällä ilmestyvää Ragnarökia.

torstai 3. tammikuuta 2013

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja, 2012 (La contadora de peliculas, 2009). Espanjasta suomentanut Terttu Virta. Siltala, 2012. 133 s. Kirjastolaina.
****

Joskus käy niin, että kun olet lukenut tarpeeksi monta ylistävää arviota kirjasta blogimaailmassa päädyt sen lainaamaan, kun kohtaat teoksen kirjastossa. Näin kävi minulle Elokuvankertojan kanssa ja hyvä niin, sillä pieneksi kirjaksi tämä tarjosi minulle kunnon lukuelämyksen vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi.

Elokuvankertoja sijoittuu alueelle, joka ei ole minulle entuudestaan tuttu. Se tapahtuu Chilen pampan salpietarikaivoksilla. Tarkkaa vuotta ei missään vaiheessa mainita, mutta 1960-luvun tapahtumat ovat vahvasti läsnä. Keskiössä on työväki, joka asustaa aaltopeltihökkelöissä, tarinoiden kertominen sekä elokuvateatterit.

María Margaritan isä on elokuvahullu. Kun kotikylän teattereihin saapuu Marilyn Monroen tai Gary Cooperin elokuva, tai mitä tahansa meksikolaista, kerätään rahat kasaan, jotta olisi mahdollista ostaa yksi lippu elokuviin. Aluksi kaikki perheen lapset pääsevät vuorollaan katsomaan, ja kertomaan, elokuvan, mutta lopulta parhaimmaksi kertojaksi osoittautuu María Margarita, perheen kuopus ja ainoa tyttö. Niinpä hän käy viikosta toiseen elokuvissa ja aina palattuaan valmistautuu kertomaan elokuvan uudelleen perheelleen. Pian kuulijakunta laajenee lähes koko kyläksi, sillä hänen kerrontansa tuntuu olevan taianomaista.

Eikä ihme, koska pian elokuvankerronnasta muodostuu Maríalle lähes työ. Hän käy toki edelleen koulussa, mutta viettää muuten muun valveillaoloajastaan joko elokuvissa, laajentaen rekvisiittavarastojaan, harjoitellen ilmeitä ja eleitä tai lukien elokuvista. Pian myös alueen rikkaat kuulevat tästä lumoavasta elokuvankertojasta ja he alkavat tilata Maríaa koteihinsa yksityisnäytöksiin. María ja hänen perheensä kuuluvat pian onnellisiin ja varakkaampiin kunnes kylään tulee televisio. Voiko tarinankertoja päihittää liikkuvaa kuvaa ja ääntä? Ovatko elokuvat enää rikkaiden hupia? Mihin kohtalo vie pampan asukkaat?

Elokuvankertoja on pieni suuri kirja. Se on kunnianosoitus tarinoille, pikkukylien yhteisöllisyydelle ja niiden elokuvateattereille. Se on kunnianosoitus sille ajalle, jolloin liikkuva kuva ei vielä saavuttanut kaikkia kotisohvilla. Se on myös Rivera Letelierin kunnianosoitus Chilen pampalle ja kaivoskaupungeille, paikoille jotka ovat miehelle lapsuudesta tuttuja.

Minun on kamalan vaikea löytää sanoja kuvailemaan teosta ja lukukokemustani. Pidin suunnattomasti yhteisöllisyyden kuvaamisesta ja machokulttuurin keskellä kukkivasta yllättävän lämpöisestä perhe-elämästä. Rakkaus elokuviin välittyy lähes jokaisesta lauseesta. Luvut ovat lyhyitä ja teksti kaikkinensa on helppolukuista, vaikka sisältö paikoitellen hieman raskas onkin. Loppua kohden kirja kuitenkin menetti hieman otettaan, joten aivan täysiä pisteitä tälle ei kuitenkaan voi antaa. Lisäksi jäin kaipaamaan maisemakuvausta; pampasta ja kaivoskaupungista olisi takuulla saanut paljon irti. Toki näin pieneen sivumäärään ei voi saada kaikkea mukaan ja tarinan kannalta maisemat eivät niin oleellisessa osassa kuitenkaan olleet.

Tästä on muuten valmisteilla Walter Sallesin ohjaama elokuva. Elokuva, jossa katsotaan ja kerrotaan elokuvista. Must see-listalla siis ehdottomasti.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Mitä sitä tulikaan tehtyä vuonna 2012?

Elämää blogin ulkopuolella

Vuosi 2012 on ollut kiireinen blogin ulkopuolella ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se ole blogissa asti näkynyt. Valmistuin toukokuussa, joten alkuvuosi meni pitkälti koulussa, työssäoppimassa tai näyttöjä suorittamassa. Lisäksi käytin lähes koko toukokuun kahden portfolion kirjoittamiseen. Tämän kaiken jälkeen aikaa lukemiselle ei löytynyt niin paljon kuin olin toivonut. Sitten elokuussa aloitin työt. Lukeminen maistui, mutta en vain löytänyt aikaa ja innostusta tuoda luettuja kirjoja blogin puolelle. Nyt kun olen vihdoin oppinut rytmittämään työelämän, treenit, lukemisen ja muut menot, tuntuu tilanne taas valoisammalta ja into blogiin suurelta.

Elämään blogin ulkopuolella kuuluvat myös Turun lukupiirin tapaamiset kerran kuussa, reissu Forssan Kirja Outletiin, joka oli kirjahmasterin taivas, lokakuiset Kirjamessut täällä Turussa sekä WSOY:n Kirjallinen ensi-ilta niinikään täällä Turussa, johon myös bloggareilla oli kunnia päästä osallistumaan.

Elämää blogissa 

Koko vuoden ajan oli havaittavissa jonkinlaista kisaväsymystä. En missään vaiheessa saanut kurottua kiinni sitä blogaamattomien kirjojen määrää, joka minulle toukokuussa syntyi, itse asiassa osa helmikuunkin kirjoista on edelleen blogaamatta. Siksi teinkin marraskuussa, kirjoitusjumin jatkuttua melkein kaksi kuukautta, päätöksen hylätä aiemman blogini Lukuisat kissanpäivät ja aloittaa täällä puhtaalta pöydältä. Se onkin osoittautunut nyt toimivaksi ideaksi ja uskon, että tänä vuonna onnistun blogaamaan kunnolla kaikista vuoden 2013 kirjoista ja osasta vuoden 2012 hyvistä kirjoista, joista en ole vielä onnistunut kirjoittamaan.

Mitä tuli luettua?

Tammikuussa luin Bo Carpelania, Joel Haahtelaa, Julie Orringeria, Reijo Mäkeä sekä Mike Pohjolaa.
Helmikuun vietin Siri Hustvedtin, Elif Shafakin, Haruki Murakamin, Emma Donoghuen sekä John Ajvide Lindqvistin parissa.
Maaliskuussa luin jälleen Joel Haahtelaa sekä lisäksi Seija Viléniä, Lionel Shriveriä, Turkka Hautalaa, Maija-Sinikka Rantalaa sekä Jean Kwokia.
Huhtikuun lukulistalla olivat Sarah Waters, Essi Tammimaa, Joel Haahtela, Chris Cleave, Enid Blyton, Petja Lähde, Laura Honkasalo sekä kaksi Harry Potter-aiheista tietokirjaa.
Toukokuun luetuista löytyvät A.S. Byatt, Daniyal Mueenuddin, Bo Carpelan, Jhumpa Lahiri, John Boyne sekä sotaorpojen novelliantologia.
Kesäkuussa luin Lewis Carrollia, Carol Shieldsiä, Stephen Kingiä, Sanna Eevaa, György Spiroa, Peter Jamesia ja Laura Honkasaloa.
Heinäkuun surkealle listalle päätyivät vain Katharina Hagena, Melanie Gideon ja Iida Rauma.
Elokuussa luin Kari Hotakaista, Stephen Kingiä, Antti Leikasta, Katja Kaukosta sekä Ismail Kadarea.
Syyskuun luetuissa edustivat Tapani Heinonen, Jussi Valtonen, Blaine Harden, Jaakko Laitinen sekä Richard C. Morais.
Lokakuussa luin vallan huipputeoksia, listalla olivat silloin Ulla-Lena Lundberg, Richard Yates, Petri Karra, Chris Cleave sekä Susan Fletcher.
Loppuvuoden lukemistossa oli paljon jouluisia ja talvisia lastenkirjoja, Sara Razai, Hassan Blasim, Linn Ullmann, A.S. Byatt, Mauri Kunnas, Sarah Winman, J.R. Tolkien, Tuomas Kyrö, Aki Ollikainen.

Olen siis lukenut tänä vuonna hyvin vaihtelevasti eri kirjailijoita, löytänyt uusia suosikkeja, rikkonut rajoja kirjailijoiden ja genrejen suhteen sekä palanut myös vanhoja suosikeiden pariin ja todennut, että pidän heistä edelleen.

Vuoden parhaat kirjat

Tuntuu, että luin tänä vuonna erityisen paljon hyviä kirjoja. Siksi niiden listaaminen onkin hyvin vaikeaa. Koetan kuitenkin listata 10 eniten minua liikuttanutta kotimaista ja ulkomaista teosta. Ne eivät välttämättä olleet yksiselitteisesti ne vuoden parhaimmat teokset, mutta ne ovat ehdottomasti ne, jotka muistan edelleen vuoden päätyttyä.

10 parasta ulkomaista teosta

Julie Orringer - Näkymätön silta / Kaunis. Häkellyttävä. Pysähdyttävä. Dramaattinen.
Haruki Murakami - Norwegian Wood / Erilainen. Kaunis. Haikea.
Lionel Shriver - Poikani Kevin / Pysähdyttävä. Raju. Hiljentävä.
A.S. Byatt - Lasten kirja / Lukuelämys. Taiteellinen. Tiiliskivi.
Daniyal Mueenuddin - Hunajaa ja tomua / Kaunis. Esikoinen. Vahva.
Katharina Hagena - Omenansiementen maku / Surumielinen. Kaunis. Maisemallinen.
Stephen King - Kuvun alla / Ärsytyksiä. Tapahtumia. Henkilöitä. Tiiliskivi.
Blaine Harden - Leiri 14 / Puhutteleva. Selviytymistarina. Mietityttävä.
Sarah Winman - Kani nimeltä jumala / Draamaa. Iloa ja surua. Mustaa komiikkaa. Kasvukertomus.
Chris Cleave - Poikani ääni / Pysähdyttävä. Hiljentävä. Loputon taistelu.

10 parasta suomalaista teosta

Bo Carpelan - Lehtiä syksyn arkistosta / Kaunis. Runollinen. Surumielinen.
Turkka Hautala - Kansalliskirja / Suomalainen. Osuva. Hauska.
Sanna Eeva - Olot / Dramaattinen. Mietityttävä. Ei ulospääsyä.
Katja Kaukonen - Vihkivedet / Kaunis. Astettain kasvava synkkyys. Ääni hiljaisille.
Ulla-Lena Lundberg - Jää /  Kaunis. Nautittava. Syöpyy mieleen. Toivoa herättävä.
Petri Karra - Pakenevat unet / Hiljentävä. Mietityttävä. Taistelu.
Joel Haahtela - Perhoskerääjä / Kaunis. Tunnelmallinen. Kesäinen.
Bo Carpelan - Kesän varjot / Surumielinen. Salaperäinen. Kaunis.
Aki Ollikainen - Nälkävuosi / Historiallinen. Hiljentävä. Vahva.
Mauri Kunnas - Piitles / Erilainen. Mielenkiintoinen. Tietoa.

Mietityttävimpien listalle päätyi siis paljon erilaisia teoksia. Huomattavaa on kuitenkin se, että listalla on useampi esikoinen (Ollikainen, Mueenuddin), monta novellikokoelmaa (Kansalliskirja, Vihkivedet, Hunajaa ja tomua), sarjakuva (Piitles), tietokirjallisuutta (Leiri 14), useita tiilisikiviä (Näkymötän silta, Kuvun alla, Lasten kirja) sekä peräti kaksi kirjaa (Lehtiä syksyn arkistosta, Kesän varjot) samalta (Bo Carpelan) kirjailijalta.

Vuosi 2012 oli mahtava lukuvuosi. Toivottavasti vuosi 2013 on ainakin samanmoinen tai jopa parempi.