torstai 31. tammikuuta 2013

Lukupiiri - Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen - Ihmisen osa, 2009. Siltala, 2011. 276 s. Joululahja.
***½

Mitä sanoisit, jos joku tarjoaisi 7000 euroa elämästäsi? Ainoa vaatimus olisi, että sinun pitäisi istuutua alas ja kertoa se kirjailijalle, joka haaveilee julkaisevansa vielä yhden suuren kirjan. Kirjan, jonka aiheena olisi sinun elämäsi. Todellisena mutta väritettynä.

Tästä saa jonkinlaisen mielikuvan kirjailija, joka ostaa 80-vuotiaalta Salme Malmikunnakselta, entiseltä lankakauppiaalta, elämän. Mutta kirjailija ei ole ainoa, jolla on asiaa. Asiansa haluaa kertoa myös Salme, mutta osan hän haluaa kuitenkin pitää salaisuutena. Ja mihin ihmeeseen Salme, joka tuntuu olevan raha-asioissa hyvin pedantti, saamansa rahat käyttää?

80-vuotiaaksi Salme muistaa paljon; tai ainakin hän kertoo asiat siten miten hän tahtoo ne muistavan. Kirjailijalle hän kertoo miehensä Paavon puhumattomuudesta, tyttärestään Helenasta jonka menneisyydessä kummittelee onnettomuus, toisesta tyttärestään Maijasta ja tämän avioliitosta sekä pojastaan Pekasta, joka on hyvin menestynyt kaupallisella uralla. Kirjailija kuuntelee ja kirjaa kaiken ylös, mutta malttaako hän pysyä vain tosiasioissa? Salme ei ehkä luota kirjailijaan, mutta voiko kirjailijakaan luottaa Salmeen? Kertooko Salme koko totuuden asioista vai salaako hän jotakin? Ja ennen kaikkea, tietääkö Salme sittenkään kaikkia lastensa asioita kuten hän kuvittelee?

Pieneksi teokseksi henkilögalleria on laaja ja monisyinen. Ääneen pääsevät paitsi Salme ja kirjailija, myös Salmen kolme lasta, hänen miehensä Paavo sekä eräs onneton, joka sattuneen onnettomuuden kautta tulee kiinnittäneeksi itsensä Malmikunnaitten elämään. Myös aikatasoja on monia ja paikoitellen niitä onkin hieman vaikea seurata: nykyajassa risteillään monessa elämässä ja tapahtumassa ja menneisyyteen palataan aina kun jonkin asian selittäminen sitä vaatii.

Täysin lumoutunut en tästä ole, vaikka tämä olikin huomattavasti mukavampi lukukokemus kuin Jumalan san. Silti tämä ei pääse lähellekään Juoksuhaudantietä, jota lukiessani olin täysin haltioitunut. Tosin hitaammalla aikataululla ja hieman virkeämmässä tilassa tämä olisi kyllä saattanut nousta ainakin neljän tähden kirjaksi, nyt tästä jäi harmittavasti puuttumaan se jokin, jolla pisteet olisivat vielä nousseet.

Ihmisen osa on kokonaisuudessaan kiehtova ajankuvaus: lamaa kohti ajautuvasta Suomesta, ostamisen ja myymisen lainalainsuuksista, rehellisestä työnteosta, ennakkoasenteista ja puhumisen tärkeydestä. Se luo ihmisen osasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka seuraa punaisena lankana (aivan kuvainnollisesti) kirjan kansilehdistä viimeiselle sivulle saakka. Lukupiirimme keskustelikin juuri siitä, kuinka mielenkiintoisella tavalla eri ihmisen osia, rooleja ja merkityksiä, yhden nimen taakse olikaan saatu kätkettyä. Pidin myös jälleen Hotakaisen kielestä, joka on aiheen vakavuudesta huolimatta leikittelevän kepeää, humoristista mutta kuitenkin vakavaa. Lyhyitä lauseita, jotka saavat asiat tuntumaan tärkeiltä. Pitkiä lauseita, jotka välillä saattavat lukijan hengästyneeksi asioiden virratessa verkkokalvoille. Eikä pidä unohtaa, että kirjan esittelemät teemat ovat hyvin tärkeitä. Näiden teemojen vuoksi olisinkin toivonut kirjan olevan paksumpi; nyt teemoihin syntyi pintanaarmaisu, mutta lopullinen sisäistys jäi puuttumaan useammasta päätapahtumasta.

Koska kirja on ohut on siihen sijoitettu ehkä liian monta ihmiskohtaloa; huonoa ihmiskohtaloa, paljon tapahtumia ja lopulta liian vähän tilaa selittää niitä. Myös aikarakenteen käsittämisessä oli ajoittaisia ongelmia; välillä vuodet vierivät hurjaa vaihtua, välillä vuosien tai päivien vaihtumista ei huomannut selvästi. Siitä, mikä tapahtumaketju johti mihinkin ei pääse kunnolla selville ennen kirjan loppupuoliskoa, joka väkisinkin haittaa lukukokemusta. Jo alussa mainitut liian dramaattiset ihmiskohtalot; toki sellaisiakin on, mutta tässä niitä oli yhdessä perheessä hieman liikaa. Ja ennen kaikkea lopetus, joka ei tuntunut sopivan kirjan maailmaan yhtään. Jäin toki pohtimaan, oliko loppu Salmen kertomaa vai kirjailijan lisäämää.

Se, mikä koko Salmen elämän kuvauksessa oli Salmea mikä kirjailijaa ei koskaan selvinnyt. Tästä seikasta kuitenkin pidin, sillä lukijalle jäi pieni mahdollisuus uskoa siihen, että kaikki draama ei olekaan draamaa vaan kärjistettyä kirjailijan näkökulmaa ja mielikuvitusta. Ei se paras Hotakainen, mutta ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun paremmalla ajalla.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Vieraskielinen tammikuu - David Nicholls: One Day

David Nicholls - One Day, 2009. Englanninkielinen alkuteos. Hodder, 2010. 435 s. Kirpparilöytö.
*****

Em ja Dex. Dex ja Em. Emma Marlow ja Dexter Mayhew kohtaavat toisensa 15. heinäkuuta 1988 valmistujaisiltanaan. Seuraavana päivänä heidän tiensä eroavat mutta jotakin jää. Side, joka on niin vahva, että ystävyys säilyy läpi vuosien, maanosien ja rakkauksien. Joka vuosi 15. heinäkuuta Emman ja Dexterin elämissä tapahtuu jotakin; yleensä jotain hyvin arkipäivästä, toisinaan erityisiä asioita, harvoin he suoraan toisiaan kohtaavat. Joka vuosi, kerran vuodessa, vuodesta 1988 aina vuoteen 2007 saakka, pääsemme seuraamaan Emin ja Dexin elämää.

Dexter on rikkaasta suvusta, joten opiskelujen jälkeen hänellä on aikaa viettää nuoruuttaan ulkomailla. Englantiin palattuaan hän esiintyy tv-sarjoissa, juoksee naisista ja suhteista toisiin, kokeilee huumeita ja nauttii liiaksi alkoholia, kaipaa menneisyyttä eikä osaa asettua aloilleen. Dexter on ärsyttävän itsevarma ja -keskeinen, juuri sellainen kusipää, johon naiset mielellään rakastuvat. Dexter ei juurikaan osaa puhua tunteistaan vaan hukuttaa ne ennemmin alkoholiin, huumeisiin ja naisiin. Silti, kaikesta huolimatta, hän pysyy yhteyksissä Emmaan vuodesta toiseen, vaikka ystävyys tämän kanssa ei aina olekaan helppoa.

Emma haaveilee kirjailijan urasta, haluaisi nähdä maailmaa mutta päätyy töihin arveluttavaan ravintolaan, on epävarma itsensä ja miessuhteidensa kanssa, saa itsevarmuutta ja lopulta löytää paikkansa elämässä. Emma on se kiltti naapurintyttö, jonka valloittamisesta Dexterin kaltaiset miehet leikkimielisesti kisaavat. Pyristelyistä huolimatta Emman ja Dexterin ystävyys säilyy puhumattomien kuukausien, huonon käyttäytymisen ja uusien parisuhteiden jälkeenkin.

Emman ja Dexterin ystävyys on jotakin ainutlaatuista. Se syntyy lähes sattumalta, kantaa läpi elämän vaikeiden karikkojen eikä lopu vaikka mitä tapahtuu. Välillä he saattavat olla toisistaan erossa vuosiakin, puhumatta juuri sanaakaan, vain kirjeitä lähetellen. Välillä he vihoittelevat toisilleen ja vannovat, että asioita ei saa enää heidän välillään korjattua. Samalla kuitenkin lähes jokaisesta lauseesta ja rivin välistä välittyy välittäminen, rakkaus ystävää kohtaan. Ja lukija huomaa kysyvänsä itseltään usein, miksi ihmeessä Em ja Dex ovat vain Em ja Dex, miksi he eivät ole jotakin suurempaa. Rikkoisiko rakastuminen, tunteiden näyttäminen ja tunnustaminen, yhteiselo jotakin tärkeää? Jonkin, joka pysyy kasassa vain kun Em on Em ja Dex Dex?

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Lukija ei koskaan saa tietää kaikkea tapahtunutta, sillä 364 muuta päivää jää pimentoon. Toki tapahtuneisiin asioihin viitataan keskusteluissa ja sivulauseissa, mutta kaikki Emin ja Dexin elämästä ei aukea edes sitten kun painaa kirjan kannet kiinni. Toki paljon meille kerrotaan ja välillä jopa ärsytti se, että juuri 15.7. tuntui olevan se päivä kun kaikkea suurta tapahtui. Toki mukaan mahtui myös aivan tavallisia kesäpäiviä, mutta paljon merkittävää tuntui juuri tuon päivämäärän alle mahtuvan. Sekä Emin ja Dexin käyttö lähes jokaisessa vuodessa oli oiva ratkaisu, sillä samoistakin tapahtumista voi saada aikaan kaksi aivan erilaista kertomusta; kysykää vaikka Dexiltä ja Emiltä.

Kirjallisesti tämä ei ehkä ole mikään maailman merkittävin teos, mutta tunnelmaltaan tämä nousee ehdottoman korkealle. Nicholls kuvailee arkipäiväisiä asioita niin intensiivisesti, että lukijasta tuntuu kuin hän olisi mukana seuraamassa tapahtumia. Ainakin minä nauroin ja riemuitsin, hakkasin päätäni seinään, juhlin, surin ja itkin yhdessä päähenkilöidemme kanssa. Kuten Jonathan Coe arvostelussaan totesi, Em ja Dex tulevat yhtä tutuiksi kuin omat parhaat ystävät.

One Day on ehdoton viiden tähden kirja. Se on myös ensimmäinen teos, jossa yhdyn kaikkiin ylisanoihin, jota kriitikot ovat siitä sanoneet ja olen valmis lisäämään vielä kasaan tukun uusia. Se on kaunis ja ehdottoman koskettava. Hurjan surullinen mutta silti niin viisas ja hauska. Niin mukaansatempaava, että sitä on vaikeaa laskea käsistään. Todellinen kertomus siitä, kuinka kaikki aina haluamasi onkin ollut valmiina nenäsi edessä. Em ja Dex ovat niin todellisia, niin uskollisia ja niin itsenäisiä, että he ovat lähes aitoja. Ylisanoja olisi vaikka kuinka, mutta silti tästä on yllättävän hankala kirjoittaa. One Day pitää kokea, jotta sen kauneus avautuisi. Huolimatta siitä, että loppu on kaikkea muuta kuin kaunis, se saa kerrassaan kyyneleet virtaamaan, jää kirjasta lohdullinen kokemus. Tämä maailma ei välttämättä olekaan aivan ankea paikka.

tiistai 22. tammikuuta 2013

Olipa kerran alennusmyynnit

Alennusmyynnit pitäisi kieltää lailla. Varsinkin kaikki kirjoihin liittyvät. Ja ennen kaikkea ne, joissa voi shopata omalta kotikoneelta ja klikata halvoista hinnoista hurmioituneena kivoja kirjoja ostoskorin täyteen. Vain havaitakseen, että 19 kirjaa on ehkä sittenkin liikaa. Suuren sisäisen kinastelun jälkeen adlibriksestä mukaani lähti kuitenkin ihan mukava kasa kirjoja: yhdeksän kappaletta. Missään muualla en sitten kirja-aleostoja tehnytkään vaan netti riitti tällä kertaa. (En siis myönnä, että päällisin puolin kiertelin kyllä kirjakaupat aina kaupungilla ollessani, mutta mitään must have-ostosta ei enää onneksi sattunut silmiini.)

Tällä kertaa King-kokoelmani sai jatkoa kolmen kirjan voimin:


Myös Keltainen kirjastoni lisääntyi kolmella teoksella:


Lisäksi Murakamia (koska en juurikaan hänen teoksiaan omista), Dickensia (koska mitään en ole häneltä lukenut, mutta hänen tuotantonsa kiinnostaa) sekä Karraa (koska rakastin Pakenevia unia ja Haarautuvan rakkauden talo elokuvana oli oikein kiva):



Mikä oli sinun paras alelöytösi?

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Vieraskielinen tammikuu - J.K. Rowling: The Casual Vacancy

J.K. Rowling - The Casual Vacancy, 2012. Englanninkielinen alkuteos. Little, Brown, 2012. 503 s. Ennakkotilattu kirjakaupasta.
***½

Minä en koskaan varsinaisesti ole ollut J.K. Rowling-fani. Fanitukseni on keskittynyt enemmänkin hänen luomaansa sarjaan kuin itse kirjailijaan. Silti olin jännittyneen innokas kun luin ensimmäistä kertaa, että Rowlingilta on tulossa ensimmäinen aikuisten romaani. Mutta huolimatta siitä, että Potterit eivät ehkä ole maailman parhaiten kirjoitettuja (vaan niiden vetovoima on aivan muissa asioissa), odotukseni olivat kuitenkin korkealla. Tyypilliseen tapaan päätin myös, että tämäkin Rowling pitää lukea alkukielellä, joten varasin hyvissä ajoin viime kesänä oman kappaleeni The Casual Vacancya.

Pagford on ensisilmäyksellä rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunki Englannissa. Lähemmin tarkasteltaessa huomaa kuitenkin, että pinnan alla kuplii kunnolla. Tuntuu, että lähes jokainen kaupungin asukas käy omaa sotaansa jotakin toista kaupunkilaista kohtaan. Tilanne kärjistyy kun kunnanvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee ja jättää jälkeensä yhden vapaan paikan; paikan, jota moni on valmis tavoittelemaan keinoja kaihtamatta. Mutta kamppailu kunnanvaltuustopaikasta ei ole ainoa kamppailu, jota pagfordilaiset käyvät. Pagford ja naapurikapunki Yarvil kinastelevat välikaistaleesta, Fieldistä; Pagford näkee sen taakkana eikä Yarvil todellakaan halua sitä enää takaisin. Rikkaat haluavat olla rauhassa rikkaita ja tuupata köyhät piiloon Fieldsille tai mielellään vieläkin kauemmas. Teinit kamppailevat vanhempiensa kanssa samalla kun vanhemmat eivät tunnu tulevan toimeen keskenään; puhumattakaan siitä, että kaupungin aikuisista monikaan olisi keskenään hyvissä väleissä. Opettajat kamppailevat oppilaidensa kanssa, sosiaalihuolto asiakkaidensa kanssa.

Kirjan monien henkilöiden kautta pääsee kurkistamaan kaupungin tapahtumiin ja raottamaan salaisuuksien ovia. Kuka ostaa mustan pörssin tietokoneita? Kuka postailee Barry Fairbrotherin haamuna totuuksia hakijoista kunnan nettisivuille? Kenen avioliitto on onneton? Kuka häpee narkkariäitiään ja pitää huolen pikkuveljestään? Miksi niin moni teini haluaa näpäyttää vanhempiaan? Kuka kokee väkivaltaa kotonaan? Voiko valtaa ja huomiota saada muutoin kuin likaisin keinoin? Mitä tapahtuu Fieldsille, katkaisuklinikalle ja huono-osaisille perheille? Kysymyksiä on paljon, mutta onneksi sivumäärä on runsas. Näin sivu sivulta paljastuu pikku hiljaa asioita kaupunkilaisten nykyisyydestä ja menneisyydestä.

The Casual Vacancy ei ole helppo kirja. Se sisältää niin paljon henkilöhahmoja ja näiden välisiä suhteita, että ottaa oman aikansa päästä sisään tarinan maailmaan. Aluksi kuvittelin, että vika oli englannissa, mutta ilmeisesti suomennettu versio tuntuu aivan yhtä monisyiseltä. Parhaimman lukunautinnon saakin kun ei ajattele liiaksi henkilöiden tuttuussuhteita vaan antautuu tarinan vietäväksi. Runsas henkilömäärä jäi kuitenkin häiritsemään, sillä tuntui siltä, että edes kirjan lopussa en ollut tutustunut kunnolla kaikkiin päähenkilöihin. Toki osa tuli hyvinkin tutuksi, sillä tavalla tai toiselle he tuntuivat liittyvän joihinkin tapahtumiin aina. Harmi, että nämä näkyvimmät henkilöt olivat juuri niitä, jotka olivat omasta mielestäni juuri niirä vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tuntuu, että Jo on yrittänyt saada koko kylän mukaan, luoda yhtenäisyyttä, antaa jokaiselle äänen. Pienemmällä henkilömäärällä tuskin oltaisiin menetetty juonen kannalta paljoa, joten on harmi, että Rowling luotti enemmän henkilöpohjaiseen tarinaan. Alun lukukokemusta pilasi vahvasti se, että koetin pysyä kärryillä siitä, kuka kukakin on. Minua häiritsi ajoittain myös se, että lähes jokainen aikuinen tuntui olevan hyvin karikatyyrinen, kliseinen, jollakin tavalla ongelmallinen. Aloin miettiä, eikö kaupungissa kukaan aikuinen voi oikeasti hyvin, sillä siloitellun ulkokuoren alla niin rehtorilla, lastensuojelun työntekijällä, kotirouvilla kuin kaupan pitäjälläkin oli salaisuuksia tai muita rasituksia menneisyydestä. Eikä kaupungin nuorilla tuntunut menevän paljoa paremmin; riiteleviä perheitä, tappeluita, huumekokeiluja, traumoja lapsuudesta.

Poliittinen sanasto oli välillä vaikeasti ymmärrettävää, enhän tajua kaikkia termejä edes suomeksi. Muutoin kieli oli kuitenkin helppolukuista ja sujuvaa. Keskittymistä tämä tosin vaati aivan eri tavalla, joten ainakaan englanniksi luettuna tämä ei aivan parin päivän kirja ole. Normaalia suurempi koko vielä hankaloitti kirjan mukanakuljettamista.

The Casual Vacancylla on myös ansionsa. Huolimatta siitä, että henkilöt olivat hyvin mustavalkoisia, pidin silti Jon tavasta kuvailla henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Pieni Pagford kävi tutuksi laitakujiaan myöten kuvailun siivittämänä, samoin useiden päähenkilöiden kodit ja työpaikat. Mielestäni myös dialogi on toimivaa ja varsinkin kirjan teinit keskittyvät myös humoristisempiin vuorosanoihin. Tätä on joissakin lähteissä sanottu jopa mustan huumorin kirjaksi, mutta sellaista en kyllä löytänyt. Synkkiä aiheita tässä toki on paljon ja osaltaan varmasti se hidastaa lukemista. Minä en tosin odottanutkaan mitään hyvän mielen kirjaa, eihän Pottereissakaan kaikki ole kaunista, vaan synkkyys ja julmuus ovat myös niissä läsnä. Rowling ei myöskään kiertele vaan esittää asiat suoraan ja kaunistelematta.

Ilman valtavaa henkilömäärää ja liian karikatyyrisiä ihmisiä, olisi tämä noussut vielä paremmaksi kirjaksi. Jään kuitenkin odottamaan innolla seuraavaa Rowlingin teosta ja uskon, että siinä vaiheessa hän on jälleen hionnut kerrontaansa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kirjahyllyuutisia

Huh huh, onpa tänään saanut käyttää kunnolla rakennustaitojaan. Käytiin nimittäin miehen kanssa tänään Ikeassa kirjahyllyostoksilla. Oma vanha hyllyni kun oli hyvin heiluvainen eikä siihen enää edes mahtunut kaikki kirjani. Uusia teki siis mieli. Mukaan tarttui kaksi Billy-hyllyä ja tilaa on toivottavasti ainakin kaikille tämän vuoden kirjahankinnoille. Nyt kun kaikki kirjat ovat tuossa tuntuu kuin niitä olisi yhtäkkiä kamalan paljon; pienessä hyllyssä ja kirjakasoina tuo määrä ei tuntunut läheskään yhtä suurelta.

Pienihän tämä oma kotikirjasto on jos vertaa useaan kanssabloggaajaan. Mutta onhan tässä hyvin aikaa kartuttaa hyllyä nyt kun opiskeluajat ovat ainakin toistaiseksi mennyttä elämää.


Vielä pieni kokoelma, joka toivottavasti kasvaa vuosien kuluessa...

torstai 10. tammikuuta 2013

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon - Uskottuni, 2012 (Le Confident, 2010). Ranskasta suomentanut Anna-Maija Viitanen. Otava, 2012. 263 s. Kirjastolaina.
****½

Vuoden alku on ainakin osoittanut sen, että kirjan ei tarvitse olla paksu ollakseen viihdyttävä, mukaansatempava ja loistava lukukokemus. Jos Elokuvankertoja oli pieni suuri kirja, ei Hélène Grémillonin Uskottuni jää kauaksi. Sivumäärältään se ei ehkä ole yhtä pieni, mutta sisällöltään se on aivan yhtä suuri, jollei suurempikin.

On vuosi 1975 Pariisissa. Camille saa paksun kirjeen. Ja kohta kolmannen ja sitten neljännen. Kirjeet ovat Louis-nimiseltä mieheltä, jota Camille ei usko koskaan tavanneensa. Aluksi hän luuleekin, että jatkuvat kirjeet ovat jonkinlainen käsikirjoitus joltakin hänen kustantamonsa kirjailijalta. Kunnes Camille alkaa tutkia tarkemmin näitä kirjeissä mainittuja rakkauden ja epätoivon tekoja; niiden seuraukset alkavat paljastua pikku hiljaa vuosikymmenien jälkeen.

Kaikki alkaa 1930-luvun lopulla pienessä N:n kylässä. Louis ja Annie viettävät onnellisia lapsuuden päiviä; Annie rakastaa maalaamista ja Louis Annieta. Sitten M:n pariskunta muuttaa L'Escalieriin ja pikku hiljaa asiat muuttuvat. Louis ja Annie etääntyvät toisistaan samalla kun Annie ystävystää rouva M:n kanssa. Vain muutaman vuoden aikana ystävyyssuhde syventyy ja muuttuu vähitellen murhenäytelmäksi, jota kukaan ei voi estää.

Kirje kirjeeltä Camille tutustuu enemmän Louisin, Annien ja M:n pariskunnan elämään. Sana sanalta salaisuuksia paljastuu ja karmea totuus alkaa valjeta. Jokaisen uuden kirjeen myötä Camille muuttuu epätoivoisemmaksi. Jokainen uusi kirje saa Camillen entistä innokkaammaksi tutkia lähettäjää ja hänen elämäänsä N:n kylässä. Missä on N:n kylä? Mitä kaikkea pariskunta M:n elämästä paljastuu?

Pidän tällaisista romaaneista, jotka kulkevat ajallisesti kahdessa tasossa. Tässä toisaalla on vuosi 1975 Pariisissa, jossa Camille vastaanottaa ja lukee kirjeitä. Ja toisaalla on toinen maailmansota, N:n kylä ja sen tapahtumat, joista kirjeet kertovat. Samalla myös lukijaa, siinä kuin Camilleakin, pidetään jännityksessä lähes viimeisille sivuille saakka. Kaikkea ei avata kerralla, vaan salaisuudet kuoriutuvat esiin kerros kerrokselta. Ja viimein, kun oletti jo tajunneensa kaiken, saa ehkä vielä kerran yllättyä.

Kertojaääniä on periaatteessa kolme; nykyhetkessä kuljemme tietä Camillen ajatusten kanssa, kirjeet on kirjoittanut Louis, joka kuitenkin kirjaa ylös muiden ajatuksia; pääasiassa Annien. Jokainen kertojaääni on erinlaisensa, mutta itse viihdyin parhaiten Annien seurassa. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjeet ja tapahtumat etenivät, sitä innokkaammin viihdyin myös Camillen seurassa. Jälleen kerran täytyy kuitenkin todeta, että loppua edeltävä kirje taisi kuitenkin olla se, joka ei nostanut arvosanaa aivan täydelliseksi. Tästä jäi puuttumaan se jokin totaalisesta haltioitumisesta; lopetus nostatti mutta sitä ennen tuntui hieman ulkokultaiselta. Olikohan kieli sitten niin ratkaisevalla tavalla erilaista, että se teki jonkinlaisen etäännyttävän tunnun. Sellaisen, että ei enää olekaan kokonaisvaltaisesti kirjassa mukana, vaan ehtii ajattelemaan jo muutakin. Vai oliko sen tarkoituskin olla juuri tällainen, että lukija saa lopussa tuntea vieläkin enemmän.

Tähänkin voisi liittää termin pieni suuri kirja, joka kannattaa ehdottomasti kokea.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Sara Razai - Olen etsinyt sinua, 2012 (Jag har letat efter dig, 2012). Ruotsista suomentanut Jaana Nikula. Teos & Schiltds & Söderströms, 2012. 169 s. Pyydetty arvsotelukappale kustantajalta.
***½

Sara Razai tuo uusia tuulahduksia suomenruotsalaisesta kirjallisuuskentästä esikoisromaanillaan Olen etsinyt sinua. Aiemmat kokemukseni juurikin suomenruotsalaisista naiskirjailijoista ovat olleet hyvinkin ristiriitaisia: toisaalta rakastuin Ulla-Lena Lundbergiin luettuani hänen henkeäsalpaavan teoksensa Jää, toisaalla Monika Fagerholm päätyi kartettavieni listalle luettuani Amerikkalaisen tytön. Uutuudellaan Sara Razai sijoittuu johonkin näiden kahden välimaastoon; hän ei saanut välitöntä ihastustani, mutta kuitenkin aion tulevaisuudessa lukea häneltä mielelläni lisää.

Annika Andersson on 26-vuotias suomenruotsalainen ekonomi, jonka työ on säntillistä ja elämä varman päälle pelaamista. Annika on kuitenkin sisältään rauhaton ja eräänä iltana päätyy turkulaiseen Bailando-baariin, baariin, jossa Suomen passin omaava kuuluu reilusti vähemmistöön. Aluksi baari ja tämän kanta-asiakkaat tuntuvat säntillisestä Annikasta kaukaiselta maailmalta, mutta pian hän huomaa päätyvänsä työpäivien jälkeen Bailandoon yhä useammin.

Bailandossa käy myös Tuntematon, kaunis mies. Tuntematon, jonka nimeksi osoittauttuu Samim. Samim on 19-vuotias pakolainen Tabestaniasta. Hän asuu kavereidensa nurkissa, hyppii pätkätyöstä toiseen ja piilottaa laskuja takkiensa taskuihin. Rahat, jotka hän töistänsä saa hän käyttää huolettomasti sisustamiseen ja Annikan mielestä kaikkeen muuhun turhaan. Samimin myötä Annika tutustuu muukalaispasseihin, erilaisiin perheyhteisöihin, hämäriin rahanansaintakeinoihin sekä kulttuurillisiin ristiriitoihin.

Samim ja Annika rakastuvat, mutta kahdelle eri kulttuurista tulevalle nuorelle yhteiselo ei olekaan niin helppoa. Samim on salamyhkäinen eikä juurikaan halua puhua asioistaan; ei nykyisistä eikä menneistä. Annika ei kykene käsittämään Samimin leväperäisiä rahantuhlaamisia eikä tämän kiertolaiselämää. Samimin perheyhteisö on tiivis, niin tiivis, että Annika tuntee olonsa usein ulkopuoliseksi. Ja sitten on vielä uskonto, johon Samimin kulttuuri pitkälti perustuu; Annika ei suostu muotoutumaan siihen naiselliseen muottiin, johon Samim on kasvatettu, Samimin taas on vaikea jakaa asioita Annikan kanssa. Voiko kaksi ristiriitaista kulttuuria koskaan asettua yhteiseloon saman katon alle?

Razain teoksessa on paljon hyvää. Se on vahva ja kokonainen esikoinen. Se pureutuu asioihin, jotka ovat pinnalla nykypäivänä lähes jokaisessa mediassa. Siinä suomenruotsalainen kulttuuri, islam sekä machokulttuuri kohtaavat. Välillä törmäykset ovat kauniita, hellyyttäviäkin. Välillä paljastuu se toinen puoli asioiden mennessä pieleen, kun kaikki ilkeydet nousevat pintaan. Tässä kirjassa useat erilaiset odotukset ovat jatkuvassa sodassa keskenään. Pieneen sivumäärään on saatu mahdutettua toisen maailman kohtaaminen ja siihen tutustuminen, ennakkoluulot, stereotypiat ja kaikista suurin; rakkaus. Se ei ole kuitenkaan ällömakea rakkaustarina vaan pikemminkin kamppailu toisesta; tämän hyväksynnästä.

Jälleen kerran kirjan loppu oli se, joka, ei nyt suorastaan pettänyt, mutta laski mielialaa. Paikoitellen niin kaunista ja hengästyttävää kuvailu oli, että loppu tuntui antikliimaksilta. Jokin toisenlainen ratkaisu olisi jättänyt lempeämmän kuvan lukukokemuksesta, vaikka eiväthän krijan tapahtumat oikein mitään muuta vaihtoehtoa jättänyt.

Kuitenkin suosittelen lukemaan tämän. Varsinkin, jos monikulttuurisuus kiinnostaa. Puhdasta rakkaustarinaa etsivän ei tähän kuitenkaan kannata tarttua, mutta särmää haluavalle tässä on oivallinen makupala.

lauantai 5. tammikuuta 2013

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt - Pieni musta kirja, 2012 (Little Black Book of Stories, 2003). Englannista suomentanut Kersti Juva. Teos, 2012. 204 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
***½

Luin vajaa vuosi sitten ensimmäisen A.S. Byattini, järkälemäisen Lasten kirjan, ja olin heti myyty. Se vei minut mukaansa niin kovin, että en voinut kuin jäädä innolla odottamaan Pientä mustaa kirjaa, joka pitää sisällään viisi novellia. Teemat ovat tuttuja Byattin aiemmista teoksista; historia, kulttuuri ja kiehtovat henkilöhahmot yhdistyvät. Arkeen sekoittuu magiikkaa, taidetta ja kansantaruja. Joskus silti vain käy niin, että teos ei kohtaa lukijaansa, odotettu maailma jää vaisummaksi kuin tahtoi, maailmaan on vaikea päästä sisälle. Juuri niin minulle kävi, ei toki kaikkien novellien kanssa, mutta tarpeeksi jotta lukukokemukseni ei muodostunut odottamanilaiseksi.

Pieni musta kirja on siis viiden novellin kokoelma. Jokaisen novellin yhdistävä piirre on tavallinen tapahtumapaikka, joka pikku hiljaa muuttuu sellaiseksi, joka horjuttaa uskoamme. Näissä novelleissa suuri osa on myös naisilla ja seksuaalisuudella; on pieniä sotaevakkotyttöjä, on synnytyslääkäri ja sikiöitä varastava taiteilija, on nainen, joka muuttuu pikku hiljaa kiveksi, on dementoitunut, punaista väriä rakastava vanhus. Jokaisen elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, jotakin mikä tekee siitä taianomaisen ja maagisen.

Avausnovelli Olio metsässä on kertomus kahdesta sodan jaloista evakkoon lähteneestä tytöstä. Tytöt ystävystyvät evakkojunassa ja tutkivat innokkaasti uuden asuinpaikkansa lähimaastoja, kunnes eräänä päivänä he näkevät, tai luulevat näkevänsä, olion metsässä. Novellin edetessä tytöt kasvavat aikuisiksi, mutta siltikään he eivät voi unohtaa lapsuutensa muistoa. Risteävätkö naisten tiet vielä ja oliko olio todella olemassa?
Kehotaidetta kertoo synnytyslääkäristä ja sairaalasta, joka palkkaa taideopiskelijoita piristämään tiloja. Pian syntyy vyyhti, joka sulkee sisäänsä useamman sairaalan työntekijän, katoavia tavaroita, luvattomia vuokralaisia ja suuren määrän erilaisia tunteita. Pikku hiljaa salaisuudet alkavat paljastua.
Kivinainen on hyvin sadunomainen kertomus äitiään surevasta, itsetuhoisia aikeista omaavasta naisesta. Naisesta, joka leikkauksesta toipumisen sijaan huomaakin muuttuvansa päivä päivältä enemmän kivenomaiseksi. Hänelle kuitenkin löytyy ymmärtäjä islantilaisesta kivityöntekijästä, mutta saako nainen kuitenkaan koskaan sielulleen rauhaa?
Materiaalia on novelli kirjoittajaryhmästä, joka on pyörinyt jo usemman vuoden ajan. Samalla kaavalla kirjoitetut tarinat saavat opettajan huokailemaan, kunnes kurssilla aloittaa uusi opiskelija; vanhempi nainen, joka tarjoilee omaperäisiä kertomuksia elämästään. Niin omaperäisiä, että muut kurssitoverit eivät niitä ymmärrä eivätkä katso hyvällä opettajan suosion siirtymistä toisaalle. Mitä kaikkea voikaan kätkeytyä arkiaskareiden kirjoittamisen taakse?
Teoksen viimeinen novelli Pinkki nauha kertoo pitkästä avioliitosta; dementoituneesta naisesta, joka rakastaa punaista, tämän miehestä, joka ei ole enää niin kiintynyt vaimoonsa ja pinkistä nauhasta, jonka olemassaolon mies useampaan otteeseen kyseenalaistaa.

Olio metsässä ei vain lähtenyt käyntiin. Jotenkin vain juutuin ja juutuin lukemaan sitä ilman, että tunnuin etenevän mihinkään. Kehotaidetta oli jollakin häiriintyneellä tavalla mielenkiintoinen, vaikka ei noussutkaan suosikkinovellieni joukkoon. Sen sijaan Kivinainen oli minulle tämän teoksen ehdoton kohokohta. Se oli tunnelmaltaan niin sadunomainen, että sen mukaan tempaantui väkisinkin. Materiaalia oli hyvin kaksijakoinen; alkupuoleltaan hyvin kiinnostava ja kirjoittajien tekstinäytteet olivat mukavaa vaihtelua, mutta lopun tapahtumat eivät vain mielestäni sopineet kunnolla muuhun sisältöön. Pinkki nauha piti minut myös hyvin otteessaan ja oli kaikesta huolimatta kaunis kuvaus ikääntyvästä parisuhteesta ja sen tuottamista haasteista.

Taide on läsnä melkein jokaisessa novellissa; kirjoina, kiviveistoksina, taideteoksina. Arkipäivän magiaa löytyy olioista, patsasnaisista ja nauhoista. Löysin paikoitellen juuri sen Byattin, johon rakastuin häntä ensi kerran lukiessani. Maaginen realismi ei kuitenkaan koskaan ole ollut se genre, jonka parissa viihtyisin parhaiten ja tälläkin kertaa juuri se tuotti suurimmat kepposet. Kahden novellin voimin tämä olisi ehdottomasti viiden tähden kokoelma, mutta valitettavasti mukaan mahtui paljon myös sitä, jonka pariin en vain päässyt. Niin paljon, että lukukokemus jäi kovin rikkonaiseksi. Silti jään odottamaan innolla keväällä ilmestyvää Ragnarökia.

torstai 3. tammikuuta 2013

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja, 2012 (La contadora de peliculas, 2009). Espanjasta suomentanut Terttu Virta. Siltala, 2012. 133 s. Kirjastolaina.
****

Joskus käy niin, että kun olet lukenut tarpeeksi monta ylistävää arviota kirjasta blogimaailmassa päädyt sen lainaamaan, kun kohtaat teoksen kirjastossa. Näin kävi minulle Elokuvankertojan kanssa ja hyvä niin, sillä pieneksi kirjaksi tämä tarjosi minulle kunnon lukuelämyksen vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi.

Elokuvankertoja sijoittuu alueelle, joka ei ole minulle entuudestaan tuttu. Se tapahtuu Chilen pampan salpietarikaivoksilla. Tarkkaa vuotta ei missään vaiheessa mainita, mutta 1960-luvun tapahtumat ovat vahvasti läsnä. Keskiössä on työväki, joka asustaa aaltopeltihökkelöissä, tarinoiden kertominen sekä elokuvateatterit.

María Margaritan isä on elokuvahullu. Kun kotikylän teattereihin saapuu Marilyn Monroen tai Gary Cooperin elokuva, tai mitä tahansa meksikolaista, kerätään rahat kasaan, jotta olisi mahdollista ostaa yksi lippu elokuviin. Aluksi kaikki perheen lapset pääsevät vuorollaan katsomaan, ja kertomaan, elokuvan, mutta lopulta parhaimmaksi kertojaksi osoittautuu María Margarita, perheen kuopus ja ainoa tyttö. Niinpä hän käy viikosta toiseen elokuvissa ja aina palattuaan valmistautuu kertomaan elokuvan uudelleen perheelleen. Pian kuulijakunta laajenee lähes koko kyläksi, sillä hänen kerrontansa tuntuu olevan taianomaista.

Eikä ihme, koska pian elokuvankerronnasta muodostuu Maríalle lähes työ. Hän käy toki edelleen koulussa, mutta viettää muuten muun valveillaoloajastaan joko elokuvissa, laajentaen rekvisiittavarastojaan, harjoitellen ilmeitä ja eleitä tai lukien elokuvista. Pian myös alueen rikkaat kuulevat tästä lumoavasta elokuvankertojasta ja he alkavat tilata Maríaa koteihinsa yksityisnäytöksiin. María ja hänen perheensä kuuluvat pian onnellisiin ja varakkaampiin kunnes kylään tulee televisio. Voiko tarinankertoja päihittää liikkuvaa kuvaa ja ääntä? Ovatko elokuvat enää rikkaiden hupia? Mihin kohtalo vie pampan asukkaat?

Elokuvankertoja on pieni suuri kirja. Se on kunnianosoitus tarinoille, pikkukylien yhteisöllisyydelle ja niiden elokuvateattereille. Se on kunnianosoitus sille ajalle, jolloin liikkuva kuva ei vielä saavuttanut kaikkia kotisohvilla. Se on myös Rivera Letelierin kunnianosoitus Chilen pampalle ja kaivoskaupungeille, paikoille jotka ovat miehelle lapsuudesta tuttuja.

Minun on kamalan vaikea löytää sanoja kuvailemaan teosta ja lukukokemustani. Pidin suunnattomasti yhteisöllisyyden kuvaamisesta ja machokulttuurin keskellä kukkivasta yllättävän lämpöisestä perhe-elämästä. Rakkaus elokuviin välittyy lähes jokaisesta lauseesta. Luvut ovat lyhyitä ja teksti kaikkinensa on helppolukuista, vaikka sisältö paikoitellen hieman raskas onkin. Loppua kohden kirja kuitenkin menetti hieman otettaan, joten aivan täysiä pisteitä tälle ei kuitenkaan voi antaa. Lisäksi jäin kaipaamaan maisemakuvausta; pampasta ja kaivoskaupungista olisi takuulla saanut paljon irti. Toki näin pieneen sivumäärään ei voi saada kaikkea mukaan ja tarinan kannalta maisemat eivät niin oleellisessa osassa kuitenkaan olleet.

Tästä on muuten valmisteilla Walter Sallesin ohjaama elokuva. Elokuva, jossa katsotaan ja kerrotaan elokuvista. Must see-listalla siis ehdottomasti.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Mitä sitä tulikaan tehtyä vuonna 2012?

Elämää blogin ulkopuolella

Vuosi 2012 on ollut kiireinen blogin ulkopuolella ja valehtelisin jos väittäisin, ettei se ole blogissa asti näkynyt. Valmistuin toukokuussa, joten alkuvuosi meni pitkälti koulussa, työssäoppimassa tai näyttöjä suorittamassa. Lisäksi käytin lähes koko toukokuun kahden portfolion kirjoittamiseen. Tämän kaiken jälkeen aikaa lukemiselle ei löytynyt niin paljon kuin olin toivonut. Sitten elokuussa aloitin työt. Lukeminen maistui, mutta en vain löytänyt aikaa ja innostusta tuoda luettuja kirjoja blogin puolelle. Nyt kun olen vihdoin oppinut rytmittämään työelämän, treenit, lukemisen ja muut menot, tuntuu tilanne taas valoisammalta ja into blogiin suurelta.

Elämään blogin ulkopuolella kuuluvat myös Turun lukupiirin tapaamiset kerran kuussa, reissu Forssan Kirja Outletiin, joka oli kirjahmasterin taivas, lokakuiset Kirjamessut täällä Turussa sekä WSOY:n Kirjallinen ensi-ilta niinikään täällä Turussa, johon myös bloggareilla oli kunnia päästä osallistumaan.

Elämää blogissa 

Koko vuoden ajan oli havaittavissa jonkinlaista kisaväsymystä. En missään vaiheessa saanut kurottua kiinni sitä blogaamattomien kirjojen määrää, joka minulle toukokuussa syntyi, itse asiassa osa helmikuunkin kirjoista on edelleen blogaamatta. Siksi teinkin marraskuussa, kirjoitusjumin jatkuttua melkein kaksi kuukautta, päätöksen hylätä aiemman blogini Lukuisat kissanpäivät ja aloittaa täällä puhtaalta pöydältä. Se onkin osoittautunut nyt toimivaksi ideaksi ja uskon, että tänä vuonna onnistun blogaamaan kunnolla kaikista vuoden 2013 kirjoista ja osasta vuoden 2012 hyvistä kirjoista, joista en ole vielä onnistunut kirjoittamaan.

Mitä tuli luettua?

Tammikuussa luin Bo Carpelania, Joel Haahtelaa, Julie Orringeria, Reijo Mäkeä sekä Mike Pohjolaa.
Helmikuun vietin Siri Hustvedtin, Elif Shafakin, Haruki Murakamin, Emma Donoghuen sekä John Ajvide Lindqvistin parissa.
Maaliskuussa luin jälleen Joel Haahtelaa sekä lisäksi Seija Viléniä, Lionel Shriveriä, Turkka Hautalaa, Maija-Sinikka Rantalaa sekä Jean Kwokia.
Huhtikuun lukulistalla olivat Sarah Waters, Essi Tammimaa, Joel Haahtela, Chris Cleave, Enid Blyton, Petja Lähde, Laura Honkasalo sekä kaksi Harry Potter-aiheista tietokirjaa.
Toukokuun luetuista löytyvät A.S. Byatt, Daniyal Mueenuddin, Bo Carpelan, Jhumpa Lahiri, John Boyne sekä sotaorpojen novelliantologia.
Kesäkuussa luin Lewis Carrollia, Carol Shieldsiä, Stephen Kingiä, Sanna Eevaa, György Spiroa, Peter Jamesia ja Laura Honkasaloa.
Heinäkuun surkealle listalle päätyivät vain Katharina Hagena, Melanie Gideon ja Iida Rauma.
Elokuussa luin Kari Hotakaista, Stephen Kingiä, Antti Leikasta, Katja Kaukosta sekä Ismail Kadarea.
Syyskuun luetuissa edustivat Tapani Heinonen, Jussi Valtonen, Blaine Harden, Jaakko Laitinen sekä Richard C. Morais.
Lokakuussa luin vallan huipputeoksia, listalla olivat silloin Ulla-Lena Lundberg, Richard Yates, Petri Karra, Chris Cleave sekä Susan Fletcher.
Loppuvuoden lukemistossa oli paljon jouluisia ja talvisia lastenkirjoja, Sara Razai, Hassan Blasim, Linn Ullmann, A.S. Byatt, Mauri Kunnas, Sarah Winman, J.R. Tolkien, Tuomas Kyrö, Aki Ollikainen.

Olen siis lukenut tänä vuonna hyvin vaihtelevasti eri kirjailijoita, löytänyt uusia suosikkeja, rikkonut rajoja kirjailijoiden ja genrejen suhteen sekä palanut myös vanhoja suosikeiden pariin ja todennut, että pidän heistä edelleen.

Vuoden parhaat kirjat

Tuntuu, että luin tänä vuonna erityisen paljon hyviä kirjoja. Siksi niiden listaaminen onkin hyvin vaikeaa. Koetan kuitenkin listata 10 eniten minua liikuttanutta kotimaista ja ulkomaista teosta. Ne eivät välttämättä olleet yksiselitteisesti ne vuoden parhaimmat teokset, mutta ne ovat ehdottomasti ne, jotka muistan edelleen vuoden päätyttyä.

10 parasta ulkomaista teosta

Julie Orringer - Näkymätön silta / Kaunis. Häkellyttävä. Pysähdyttävä. Dramaattinen.
Haruki Murakami - Norwegian Wood / Erilainen. Kaunis. Haikea.
Lionel Shriver - Poikani Kevin / Pysähdyttävä. Raju. Hiljentävä.
A.S. Byatt - Lasten kirja / Lukuelämys. Taiteellinen. Tiiliskivi.
Daniyal Mueenuddin - Hunajaa ja tomua / Kaunis. Esikoinen. Vahva.
Katharina Hagena - Omenansiementen maku / Surumielinen. Kaunis. Maisemallinen.
Stephen King - Kuvun alla / Ärsytyksiä. Tapahtumia. Henkilöitä. Tiiliskivi.
Blaine Harden - Leiri 14 / Puhutteleva. Selviytymistarina. Mietityttävä.
Sarah Winman - Kani nimeltä jumala / Draamaa. Iloa ja surua. Mustaa komiikkaa. Kasvukertomus.
Chris Cleave - Poikani ääni / Pysähdyttävä. Hiljentävä. Loputon taistelu.

10 parasta suomalaista teosta

Bo Carpelan - Lehtiä syksyn arkistosta / Kaunis. Runollinen. Surumielinen.
Turkka Hautala - Kansalliskirja / Suomalainen. Osuva. Hauska.
Sanna Eeva - Olot / Dramaattinen. Mietityttävä. Ei ulospääsyä.
Katja Kaukonen - Vihkivedet / Kaunis. Astettain kasvava synkkyys. Ääni hiljaisille.
Ulla-Lena Lundberg - Jää /  Kaunis. Nautittava. Syöpyy mieleen. Toivoa herättävä.
Petri Karra - Pakenevat unet / Hiljentävä. Mietityttävä. Taistelu.
Joel Haahtela - Perhoskerääjä / Kaunis. Tunnelmallinen. Kesäinen.
Bo Carpelan - Kesän varjot / Surumielinen. Salaperäinen. Kaunis.
Aki Ollikainen - Nälkävuosi / Historiallinen. Hiljentävä. Vahva.
Mauri Kunnas - Piitles / Erilainen. Mielenkiintoinen. Tietoa.

Mietityttävimpien listalle päätyi siis paljon erilaisia teoksia. Huomattavaa on kuitenkin se, että listalla on useampi esikoinen (Ollikainen, Mueenuddin), monta novellikokoelmaa (Kansalliskirja, Vihkivedet, Hunajaa ja tomua), sarjakuva (Piitles), tietokirjallisuutta (Leiri 14), useita tiilisikiviä (Näkymötän silta, Kuvun alla, Lasten kirja) sekä peräti kaksi kirjaa (Lehtiä syksyn arkistosta, Kesän varjot) samalta (Bo Carpelan) kirjailijalta.

Vuosi 2012 oli mahtava lukuvuosi. Toivottavasti vuosi 2013 on ainakin samanmoinen tai jopa parempi.