sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Uutuuksien maaliskuu - Jouko Heikura: Joki kaupungin alla

Jouko Heikura - Joki kaupungin alla, 2013. Gummerus, 2013. 307 s. Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.
***½

Jouko Heikuran Joki kaupungin alla on itsenäinen jatko-osa kirjeenvaihtaja Rakel Ahon seikkailuille. Teos tarjoaa laajan läpileikkauksen 90-luvun Lontooseen, jossa surraan yhdessä prinsessa Dianaa, uutisoidaan IRAn terroriteoista ja vietetään kyseenalaista elämää. Ennen kaikkea se kuitenkin pureutuu median voimaan, valtaan ja petollisuuteen sekä poliittisen vallan kiemuroihin, joka tuntuu saavan useammasta ihmisestä esiin mielipuolisia piirteitä.

Rakel Aho, kunnianhimoinen ja vaaraapelkäämätön kirjeenvaihtaja, on päässyt vihdoin työskentelemään Lontooseen, joka sattuu olemaan yksi hänen lempikaupungeistaan. Aiemmin hän on ollut Balkanilla, josta muistona on epämuodostunut käsi. Lontoossa hän toivookin unohtavansa Balkanin kauhut, mutta IRAn toimet herättävät väkisin muistoja. Rakelin työtehtävät ovat moninaisia ja 90-luvun tapahtumat välittyvät lähes uutiskuvina lukijalle: IRAn pommi-iskut, hullun lehmän tauti, prinsessa Diana, lukuisat poliitikot, popparit ja filmitähdet.

Eräänä päivänä Rakel saa kutsun Buckinghamin palatsiin, jossa hän pääsee melkein kättelemään prinsessa Dianaa ja tapaa Richardin; naimisissa olevan kansanedustajan, josta pian tulee hänen rakastajansa. Richardin poliittinen ura lähtee kuitenkin yllättäen nousuun kun hänet korotetaan ministeriksi ja pian hän alkaakin kokea Rakelin uhkana.

Pian Rakel huomaa olevansa pelinappula poliittisella kentällä, jossa kiristys, kosto ja lahjonta ovat arkipäivää. Rakkaus- ja ystävyyssuhteet ovat koetuksella Rakelin huomatessa, että luottamus läheisimpiinkään ystäviin ei aina ole tarpeeksi.

Pidän lähimenneisyyteen sijoittuvasta kirjallisuudesta. Tämä sekä kirjan dekkarimainen juoni houkuttelivat teokseen tarttumaan. Rakel on mielenkiintoinen persoona, joka on selvästikin ollut monessa mukana eikä siksi kaihda pientä, tai suurempakaan, toimintaa. Hänellä ei jää äkkiä sormi suuhun uusissa tilanteissa puhumattakaan siitä, että hänen kynänsä joskus lepäisi: hän on hyvin sanavalmis, loputtoman utelias ja innokas tutustumaan uusiin asioihin. Kaikki ominaisuuksia, jotka suorastaan huutavat ongelmia. Näinkin ohuen kirjan aikana Rakel myös kohtaa niitä; niin paljon, että niistä olisi lähes ollut aineksia toiseenkin kirjaan. Kaikki ongelmat eivät myöskään aukea kunnolla lukijalle edes kirjan viimeisillä sivuilla, mikä jää harmittamaan. Tuntuu, kuin se olisi ollut vain täytettä ilman, että asioilla olisi ollut pääjuonelle suurta merkitystä.

Toinen asia jota jäin suoranaisesti kaipaamaan oli jännitys. Jännittäviä vivahteita seurasi matkassa lähes koko teoksen ajan. Mutta sen sijaan, että jännityksen olisi annettu kasvaa hetki hetkeltä, katkaistiin tunnelma lähes alkuunsa ratkaisemalla tilanne nopeasti. Juuri kun itse odotin jotakin tapahtuvan asia saatiinkin jo päätökseen ja siirryttiin kohti uusia seikkailuja. Itse pidän enemmän hitaammasta draaman kaaresta, tilanteista joissa lukija saa itse eläytyä mukaan, jännittää yhdessä hahmojen kanssa ja miettiä seuraavia siirtoja. Kuitenkin tämä rakenne, joka esiintyy Joki kaupungin alla:ssa, on omiaan niille, jotka eivät ehkä ole perinteisen jännityksen ystäviä vaan etsivät jotakin hieman valmiimpaa.

Ei tämä kuitenkaan huono teos ollut. Jo pelkästään päähenkilö Rakel tekee tästä mielenkiintoisen lukukokemuksen. Harvoin törmää, varsinkaan suomalaisessa kirjallisuudessa, näin vahvaan naispäähenkilöön, joka ei edes suuremmin ärsytä. Muutenkin Heikura on saanut luotua vahvat henkilöt ja mielenkiintoiset henkilöhahmot; jokaisella on selkeästi oma roolinsa eikä kukaan tunnu olevan vain statistin roolissa. Lontoo tapahtumapaikkana on mielenkiintoinen, tosin paikoitellen olisin toivonut sen hyödyntämistä vieläkin enemmän. Lehtimaailman raadollisuus toi oman lisänsä tarinan kulkuun; ennen kaikkea se antoi dramaattisen muistutuksen siitä, mikä tätä maailmaa pohjimmiltaan pyörittää. Joki kaupungin alla  on genressään sujuva ja mukaansatempava teos, josta pienillä lisäasioilla olisi kehittynyt vielä vähän astetta parempi.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Lukupiiri & Keltainen helmikuu - Herta Müller: Sydäneläin

Herta Müller - Sydäneläin, 1996 (Herztier, 1994). Saksasta suomentanut Raija Jänicke. Tammi, 2009. 206 s. Nettikirjakaupan aleostos.
****

Sydäneläin, kuten suuri osa Herta Müllerin tuotannosta, sijoittuu diktatuuriajan Romaniaan. Jälleen voi siis odottaa, että tapahtumat kumpuavat tosielämästä, asioista, jotka Herta on omakohtaisesti joskus kokenut. Tässä romaanissa tunnetta vahvistaa entisestään se, että päähenkilönä toimiva tyttö ei missään vaiheessa kerro nimeään. Hän siis saattaa olla Herta itse, joku hänelle läheinen henkilö, tai kenties vain monen muiston yhdistämä ihminen.

Tytön lisäksi Sydäneläin on kertomus kolmesta miesopiskelijasta: Edgarista, Gerogista ja Kurtista. Heidät yhteen saattaa Lola, kertojan asuntolatoveri, joka tekee itsemurhan; tai murhataan, kuten asiaa tutkimaan päätyneet pojat uskovat.

Pian nelikko huomaa, että salainen palvelu kiinnostuu heidän elämästään. Heidän matkalaukkujaan pengotaan, kirjeitä avataan ja tapaamisia vakoillaan. Uusiin ihmisiin elämässä ei voi enää luottaa, sillä koskaan ei voi tietää kuka on petturi tai loikkari. Koodisanoja kehittämällä joukkio pystyy kommunikoimaan osittain rauhassa, mutta silti tuntuu kuin joku olisi koko ajan tietoinen heidän seuraavasta siirrostaan. Ennen pitkään jokaisen neljän elämässä tapahtuu muutoksia; irtisanomisia, muuttoja, uusia uhkauksia, toimeentulovaikeuksia. Heidän kohtalonsa on sama kuin niin monen Ceausescun Romaniassa.

Kirjan muotoilu oli varsin mielenkiintoinen, sillä koko kertomus on yksi suuri luku. Toki useat kappalejaot helpottivat lukemista luomalla hyvän rytmin ja katkaisemalla jutut niin, että kirja oli helppo jättää myös kesken. Aikatasojen hyppelyä oli aika lailla ja välillä olikin hankaluuksia pysyä mukana siinä, ollaanko ajassa Lolan kuoleman aikoihin vai nykypäivässä. Tämä aikatason muutos kun saattoi tapahtua useamman kerran peräkkäinkin vuorottaisissa kappaleissa, joten hereillä piti olla koko ajan. Ja silti minusta tuntuu, että en pysynyt koko aikaa mukana vaan jätin havaitsematta jotakin tärkeää; jotakin sellaista, jonka avulla juonen pikku nyanssit ehkä olisivat minulle paremmin avautuneet.

Tykästyin jo ensimmäisen Müllerini aikana hänen kieleensä eikä Sydäneläin tehnyt tässä poikkeusta. (Toki suuri kiitos kielen loistavuudesta kuuluu myös kääntäjälle, mutta uskon vahvasti myös siihen, että ilman vahvaa pohjatekstiä ei voi saada aikaan myöskään näin vahvaa suomennosta.) Müller ei arastele asioiden kertomisen kanssa, vaan tuo diktatuurin esiin suoraan lukijalle. Kauniita eivät olleet tapahtumat silloin, joten kauniisti niistä on turha kertoakaan. Kuvailu on vähäeleistä, paikoitellen mystistä, eikä pyri selittelemään mitään. Kuvailu ON ja on kuin kertoja, tyttö, ei vieläkään uskaltaisi kertoa kaikkea lukijalle.

Niin paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan. Mikä oli Lolan kohtalo? Kuka hän oikeasti oli? Voiko kenenkään oikeasti luottaa? Oliko kertojamme Herta vai kenties joku aivan muu? Minä pidin kirjan tunnelmasta, sen luomasta todellisuudesta, sen tarjoamista salaisuuksista. Kuitenkin tunsin paikoitellen epäonnistuneeni lukijana, tyhmäksi ja hitaaksi, kun en kerta kaikkiaan kyennyt tajuamaan kaikkia nyansseja ja tapahtumia. Siksi en voi tälle täysiä tähtiä antaa, sillä uskon vakaasti, että en ole päässyt tämän kanssa vielä maaliin asti. Uskon, että minulta jäi jotain tärkeää huomaamatta, jotain mitä en osannut ensimmäisellä kerralla tarkkailla. Siksi tämä vaatii toisen lukukerran ja kenties toisenlaisen tarkkailuaseman.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Helmikuun kirjat

Kuten kahtena vuotena aiemminkin, oli helmikuu minulle jälleen huono lukukuukausi. Vaikka tavoista poiketen minulla oli jopa lomaa eikä mitään opiskeluihin liittyvää stressiä tuntui silti siltä, että mitään en saa lukurintamalla aikaiseksi. Olin pitkästä aikaa jopa siinä tilanteessa, että jätin kirjan suosiolla kesken. Enkä edes siksi, että se olisi ollut huono, vaan siksi, että nyt ei vain tuntunut oikealta ajalta lukea sitä. Onneksi nyt näyttää siltä, että maaliskuu alkaa paljon paremmin kuin helmkuu. Eipä tässäkään kuussa tullut luettua mitään älyttömän huonoa, mutta laadultaan tämä oli kyllä tammikuuta heikompi. Toki mukaan mahtui jälleen useampi hyvä kirja, joita saatan muistella vuoden lopulla parhaita palkitessani.

Luetut ja blogatut (nyt tai tulevaisuudessa)
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta. Blogisavujen avulla löydetty loistava sarjakuva, joka on loistava ajankuvaus nykyajan Burmasta ja sen monista puolista. Tykästyin niin, että tulen takuulla lukemaan myös lisää Delislen teoksia.
Herta Müller: Sydäneläin. Kuukauden lukupiirikirjamme, joka osoittautui juuri sellaiseksi kuin olin odottanutkin: hieman vaikeaselkoiseksi, historialliseksi ja Müllerin omasta elämästä kumpuavaksi.
Herman Koch: Illallinen. Kiinnostuin jo viime vuoden puolella ja vihdoinkin kirjaston varausjono saavutti minutkin. Tämä oli loistava mustan huumorin pläjäys ja pitkästä aikaa aloin miettiä, miten tämä mahdollisesti toimisi elokuvana.
Johan Bargum: Syyspurjehdus. Tämänkin kirjan löysin blogisavujen perusteella. Viime vuonna tämä tuntui lumonneen niin monen, että oli pakko päästä itsekin kokeilemaan. Ja olihan tämä ihan mukava, mutta en valitettavasti lumoutunut niin suuresti kuin moni muu.

Luettua mutta ei blogattua
Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan. Eloa DDR:ssä useamman sukupolven kuvaamana, juurien etsimistä Euroopasta ja Amerikasta ja suvussa vallitsevien salaisuuksien penkomista. Tämä oli alkuasetelmaltaan ja monine kerroksineen ja kertojaäänineen niin kutkutteleva, että pakkohan tämä oli kirjastosta varaukseen laittaa. Kun lopulta tämän käsiini sain täytyy tunnustaa, että koin jonkinlaisen pettymyksen. Ei tämäkään huono missään tapauksessa ollut, mutta jälleen kerran olin mahdollisesti luonut kirjalle niin suuret odotusarvot, että ne eivät missään vaiheessa lukemista täyttyneet. Lopulta tuntui, että kehyskertomuksiin oli ehkä sittenkin yritetty tunkea liiaksi kaikkea, sillä kaikki salaisuudet eivät minulle selvinneet edes viimeisellä sivulla. Vaikka ilmeisesti asiat oli hyvinkin suoraan mainittu tekstissä. Ehkä pitkä lukuaika vaikutti osittain tähän sekavuuden tunteeseen.
Don DeLillo: Putoava mies. Pääteemana on syyskuun 11. päivä ja WTC:n sortuminen. Miten terroriteot vaikuttivat niihin, jotka pääsivät torneista pakenevaan? Entä heihin, joiden sukulainen tai ystävä on ollut torneissa tapahtumahetkellä? Miten tavallinen new yorkilainen kokee ja käsittelee asiat? Näihin ja moniin muihin asioihin paneudutaan tässä DeLillon teoksessa, jonka aikoinaan löysin Savonlinnan pääkirjaston poistohyllystä. Aihe voisi olla tyypillistä jenkkipropagandaa uskonnollisine elementteineen, mutta samalla DeLillo onnistuu tarjoamaan myös uuden näkökulman asialle. Paljon keskitytään mielenterveyteen ja seurauksiin, ei niinkään terroritekoihin tai niiden tekijöihin. Toki oman äänensä saa kuuluviin myös yksi iskun tekijöistä, mutta sen sijaan että hänet tuotaisiin esiin puhtaasti murhaajana, pyrkii DeLillo luomaan hänen ympärilleen persoonan ja kuvauksen siitä, miten tähän kaikkeen päädyttiin. Putoava mies oli oikein mukava lukukokemus, vaikka näin lähes kuukauden jälkeen se ei olekaan enää kunnolla muistissa.

Luettua tilastotietoa
Luin helmikuussa yhteensä kuusi kirjaa.
Näistä neljä oli romaaneita, yksi pienoisromaani ja yksi sarjakuvateos.
Tässä kuussa luin ainoastaan suomeksi.
Valloitin Euroopasta Saksan ja Hollannin.
Oman hyllyn kirjoja luin kaksi. (Sydäneläin (tosin tämä ei ole listauskelpoinen, sillä päätyi omaan hyllyyn jo hyllyhaasteen alettua), Putoava mies)
Lukemattomia kirjailijoita sain listalle kaksi. (Koch, Bargum)

Luetut teemat
Helmikuun teemana oli Keltainen kirjasto. Tämä ei nyt ollut laisinkaan onnistunut teemakuukausi, sillä sain luettua vain kaksi teeman mukaista kirjaa (Sydäneläin, Putoava mies). Kirjastosta tosin lainasin useamman teoksen, mutta kun ei vaan kulkenut. Pitänee kokeilla jossakin vaiheessa uudelleen, sillä Keltaisessa kirjastossa on ehdottomasti parhaimmat kirjat. Tässä kuussa aiheena onkin omat suosikit (uskaltaako joku veikata, keitä kaikkia listalla on?) sekä tulvasta johtuen myös tämän kevään uutuudet.

Kirjahankinnat
Suomalaisen kirjakaupan poistohyllyssä oli kasapäin Aikamme kertojia. Päätin kuitenkin jättää myös toisille jotakin ja näin ollen otin matkaani vain Eve Mihkelsonin Ruttohaudan. Lähikirppariltamme löysin kaksi viime vuoden kirjaa hyväkuntoisina, ihan siedettävään neljä euroa kappale hintaa: Rosamund Luptonin Sisar sekä Anne Swäedin Kesällä kerran.