maanantai 31. joulukuuta 2012

Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave - Poikani ääni, 2012 (Incendiary, 2005). Englannista suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus, 2012. 338 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
****

Ensimmäinen lukemani Chris Cleave, Little Been tarina, ei vakuuttanut minua niin paljoa kuin blogikuhinan jälkeen olin odottanut. Sen sijaan Cleaven esikoinen, Suomessa vasta tänä vuonna julkaistu, Poikani ääni, sai mielenkiintoni heräämään lähinnä aiheensa puolesta. Terrori-isku Lontoossa, jalkapallostadionilla, Osama bin Ladenin toimesta. (Kuriositeettinä, tämä teos julkaistiin samana päivänä kun Lontoon metroissa tapahtui se surullisen kuuluisa pommi-isku. Lienee turha kertoa, että markkinointikampanja, jossa Lontoo kuvattiin savuavina raunioina, ei ollut aivan menestynyt.)

Terrori-isku tapahtuu Arsenalin stadionilla, kotijoukkueen päädyssä. Kuolleita on tuhansia, heidän joukossaan myös nelivuotias poika isänsä kanssa. Pommituhon keskeltä löytyy lopulta vain kangaspupu, joka pojalla oli mukanaan ottelun aikana. Draamassa perheensä menettänyt äiti alkaa kirjoittaa kirjettä Obamalle. Kirjeessään hän jakaa ajatuksiaan mielensä syvimpiin syövereihin. Ajan kuluessa naisen mieli sortuu entisestään, samalla kun kirjeestä alkaa välittyä epätoivo ja asian hyväksyminen.

Poikani ääni on kirje Osama bin Ladenille. Se kertoo ajasta pommi-iskujen jälkeen ja palaa myös aikaan ennen niitä. Se kertoo suuresta surusta ja siitä, kuinka suru muuttaa meistä jokaisen. Se kertoo siitä, kuinka suurkaupunki on sekaisin terroriteon jälkeen, kuinka rajoittunutta liikkuminen on. Se kertoo myös siitä, kuinka yhdessäsureminen ei katso luokkarajoja vaan tekee kansasta yhtenäisemmän kuin aikoihin. Ennen kaikkea se on kuitenkin äidin elämäntarina; äidin, jonka lähtökohdat elämään eivät ole missään vaiheessa olleet parhaat mahdolliset.

Aluksi minua häiritsi ja ärsytti suunnattomasti se, että kirjan kielioppi tuntui olevan hyvin puutteellista. Sitten, luettuani noin viitisenkymmentä sivua palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, että niin on tarkoitus. Äidin sosiaalinen asema kun ei ole edes keskiluokkainen, joten pitäähän sen näkyä myös kielessä. Tämän jälkeen lukeminen sujui paljon paremmin ja minun olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestäni ennen sen päätökseen saamista. Koska teos on kirje, hyppivät asiat luonnollisesti nykyisyyden ja menneisyyden välillä hyvinkin nopealla vaihteluvälillä. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, vaan syvensi entisestään lukukokemusta.

Vaikka kirjassa ei ole kovin montaa henkilöhahmoa, oli heihin tutustuminen hankalaa. Minä-kirjoittajalla kun ei juurikaan tunnu olevan pysyviä sosiaalisia suhteita, joten kukaan ei muodostunut kovin läheiseksi hänelle. Toki pääsemme tutustumaan muutamaan henkilöön lähemmin, mutta hyvää kuvaa kirje ei heistä anna; jokaisessa suhteessa tuntuu olevan jonkinlaista hyväksikäyttöä ja jokainen henkilö tuntuu ajattelevan eniten vain itseään. Niin myös perheen äiti, jonka elämä ennen terrori-iskua (puhumattakaan siitä, millaista se oli konkreettisesti juuri terrori-iskun aikana) ei ollut aivan kaikilta osin perheen äidille sopivaa.

Ehkäpä juuri ristiriitaisten henkilöhahmojensa vuoksi tämä iski niin kovaa. Kun ei alunperinkään ole kunnon turvaverkostoa ei sitä voi muodostua iskujen jälkeenkään. Kun ei osaa sitoutua ja näyttää rakkauttaan, tai kun elämässä ainoa tärkeä asia on oma poika, on vaikeaa päästä jaloilleen kun kaikki tärkeä viedään. Kun elämän lähtökohdat ovat jo valmiiksi heikot ei ehkä osaa hakea apua. Kuitenkin kirjeen, ja kirjan, loppu oli se, joka ei kuitenkaan tuntunut sopivan kokonaisuuteen. Vähän kuten Petri Karran Pakenevissa unissa, myös tässä oli havaittavissa hieman yliampuvaa menoa. Toisaalta voi olla, että tämä iski siksikin niin kovaa, että luin tämän heti Karran jälkeen ja aiheiden ollessa hyvin samansuuntaisia jäivät asiat paremmin pinnalle.

Minuun tämä siis iski, toisin kuin Little Bee, mutta taidan olla sen suhteen hyvin pienessä vähemmistössä. Ehdottomasti kuitenkin yksiä vuoden parhaimpia lukukokemuksia minulle.

2 kommenttia:

  1. Minua häiritsi kaikista eniten kirjan loppu. Se oli niin kovin sekava ja meni mielestäni vähän ylilyönniksi. Minä kallistun kuitenkin enemmän Little Been puoleen paremmuudessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, aivan kuten sanot. Ylilyönnin lisäksi lopun tapahtumat olivat myös sekavia ja nyt kun muistelen, en edes muista ilman kirjaa mitä tapahtui - muistan vain, että paljon tapahtui lyhyessä ajassa. Jotenkin näkisin myös niin, että tässä nimenomaan sorrutaan esikoisen virheisiin kun yritetään tarjota mahdollisimman kiihkeä loppu, harmi että tässä tilanteessa se ei kuitenkaan toiminut halutulla tavalla.
      Minä olin ladannut niin paljon odotuksia Little Beehen,e ttä kun lopulta sain sen käsiini ja totesin tarinan olevan 'ihan mukava, mutta ei mitään maata mullistavaa', niin petyin pahasti. Toki edelleen tunnustan kirjan ansiot ja voin ymmärtää miksi siitä on pidetty - minä vain olin liin suuren hypen uhri.

      Poista