Se blogaa sittenkin!

Heipä hei kaikki uskollsiet seuraajani (on teitä sivupalkin mukaan vielä edelleen 57, kiitos kärsivällisyydestänne). Siitä on kohta jo lähes vuosi aikaa kun olen tänne mitään kirjoitellut. En ole kuitenkaan unohtanut blogia tai kirjoja (vaikka blogia en ole oikein edes avannut sitten viime heinäkuun ja kirjojakin olen lukenut luvattoman vähän), mutta inspiraatio on ollut vallan kokonaan karkuteillä. Mutta nyt, nyt otetaan härkää sarvista ja jatketaan taas.

Näin alkuun voisin vähän listata, mitä sitä onkaan tullut tänä vuonna jo luettua (lista on lyhyt, hyi minua!). Lyhytarvioita ainakin nyt näin aluksi, mutta mahdollisesti jokaisesta vielä myös vähän pidempi arvostelu tulevaisuudessa. Kommentoikaa, jos haluatte erityisesti jostakin tietystä teoksesta pidemmän arvion lukea.

Viime vuoden puolella reippaasti aloitettu, ja lopulta tämän vuoden alussa loppuunluettua paksukainen, Stephen Kingin 11.22.63 sai luvan olla vuoden ensimmäinen kirja. Eikä lainkaan hassumpi sellainen. Aikamatkailu näin suuressa mittakaavassa ei olekaan ennen ollut Kingin teoksen keskeisenä teemana, ei myöskään näin historiallisesti tunnettu tapahtuma. Luin tämän englanniksi, mutta se ei haitannut lainkaan tahtia, vaan tämän äärellä muistin taas tovin, miksi rakastan lukemista (ja Kingiä). Uppouduin rinnakkaismaailmoihin niin, että kerrankin pelkäsin loppua siksi, että tiesin sen olevan juuri niin lohduton kuin ajattelin.

Tämän jälkeen pääsinkin taas pitkästä aikaa tapaamaan lukupiirityttöjä. Vuoden ensimmäiseksi kirjaksemme valikoitui John Boynen Tarkoin vartioitu talo, jonka kotiutin hyvään hintaan Bazarin nettialesta. Toisin kuin Poika raidallisessa pyjamassa, tämä oli paljon enemmän oma juttuni. Tsaarin aikainen Venäjä on kiinnostava ajankohta, vaikkakin teoksessa olikin paikoitellen ei-niin-kovin-paikkaansapitäviä historiallisia faktoja. Lisäksi osasin jo aikaisessa vaiheessa nähdä, kuinka pääkertomukselle tulee käymään, joten missään vaiheessa en päässyt kokemaan mitään suuria tunne-elämyksiä.

Tammikuussa jaksoin vielä yhden kirjan verran, kun lukupinooni valikoitui joululahjaksi saatu Kari Hotakaisen Luonnon laki. Voi että miten minä tästä pidinkään. Ei se missään nimessä nouse ikisuosikkini Juoksuhaudantie tasolle, mutta tämän trilogian (Ihmisen osa, Jumalan sana) ehdottomasti paras teos tämä oli. Teoksesta välittyy piinaavan satiirisesti Hotakaisen omat kokemukset auto-onnettomuudensa jäljiltä.

Sitten tuli kunnon lukujumi ja selätin sen oikeasti vasta nyt, maaliskuun lopussa, kun sain päätettyä lukupiirikirjamme, Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Tässä ehkä eniten häiritsi se, että tämä oli trilogian avaava osa, joten henkilöihin tutustuttiin paljon. Paljon jäi kertomatta, henkilöihin oli vielä hieman vaikea samaistua ja uusia kysymyksiä heräsi niin, että ainakin Erakkoravut on pakko lukea piakkoin. Puhumattakaan siitä, että ihastuin täysin sikalan pikkuisiin possuihin. Näillä eväillä kohti toivottavastin hyvin kirjarikasta kevättä.

Miniarvioita matkan varrelta

Blogitauon aikana tuli luettua niin paljon, että kaikista kirjoista en jaksa pitkästi kirjoitella. Tässä kuitenkin katsausta siihen, mitä sitä onkaan tullut luettua alkuvuonna.

Helmikuussa:
Herman Koch - Illallinen (Hollannikielinen alkuteos Het diner)
Pidin kyllä, mutta en ihastunut yhtä valtavasti kuin suuri osa blogikollegoista.
Johan Bargum - Syyspurjehdus (Ruotsinkielinen alkuteos Seglats i september)
Sama juttu tämän kanssa. Tunnustan teoksen hienouden, mutta en vain onnistunut uppoutumaan sen maailmaan sillä tavalla kuin olin muiden arvioiden perusteella odottanut.

Huhtikuussa:
Turkka Hautala - Paluu
Olen pitänyt kaikista lukemistani Hautaloista. Tämä on kuitenkin ehdottomasti se teos, josta pidin vähiten, vaikka tämäkään ei ollut millään tasolla huono.
Haruki Murakami - Sputnik-rakastettuni (Japaninkielinen alkuteos Suputoniku no koibito)
Lukupiirikirjamme. Pidän Murakamin tuotannosta. Sijoittuu sinne jonnekin Lammasseikkailun ja Norwegian Woodin välimaastoon: ei huipputeos, mutta nautin lukemisesta. Ja osoittautui vallan erinomaiseksi Murakami-bingossa.
Hussein Al-Maadidi - 361 päivää helvetissä
Välillä myös faktakirjallisuutta. Toimittajan kertomus ajasta vankileireillä: pääasiallisesti Abu Ghraibin ja sen sisarusleirien vankiloissa. Karua luettavaa, vaikka olisinkin kaivannut muutamiin epäselväksi jääneisiin asioihin tarkennusta.
A.S. Byatt - Ragnarök jumalten tuho (Englanninkielinen alkuteos Ragnarok: The End of the Gods)
Vaikka tämäkin oli enemmän maagista realismia, pidin tästä silti huomattavan paljon. Varsinkin kun kertomus kietoutui skandinaavisen jumaltaruston ympärille, ei kirjasta voinut olla pitämättä. Silti, vaikka pidinkin tästä suuresti, jäi minulta takuulla joitakin kohtia ymmärtämättä ja tämä vaatineekin siksi vielä toisen lukukerran.
Jari Tervo - Jarrusukka
Kirjan ja ruusun päivän kirjahankinta, jonka mies toi mukanaan. Luin tämän yhdeltä istumalta ja rakastuin suuresti. Olen lukenut Tervolta useamman teoksen ja nämä lapsiaiheiset tuntuvat olevan hänen parhaimmistoaan (Kallellaan on toinen).

Kesäkuussa:
George Beahm - Jästit ja taikuus Harry Potterin ja J.K. Rowlingin tarina
Selasin tätä sieltä täältä etsien uusia ja mielenkiintoisia asioita. Tällaiselle hv-fanille teos oli kieltämättä hieman pettymys, sillä sie ei tiedollisesti tarjonnut juurikaan mitään uutta. Hyvä katsaus se on kuitenkni velhopojan syntymään ja varsinkin Harry Potterin fanikulttuuriin.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno - Ne jotka jäävät, 2013. Otava, 2013. 269 s. Kirjastovaraus.
***½

Talvella kun tutkin kustantamoiden kevätkatalogeja kiinnittyi huomioni tähän teokseen. Jostain kumman syystä en kuitenkaan laittanut sitä varausjonoon ja se unohtui täysin. Sitten tästä tuli kunnon blogisuosikki, tuntui että jokaisessa blogissa jaettiin suuria ylisanoja. Koska olin tästä ollut jo aiemmin kiinnostunut, lähti kirja varaukseen. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin kokenut lukiessani samanlaista euforiaa kuin niin moni kanssablogaajistani.

Ne jotka jäävät on esikoisteos eikä lainkaan huono sellainen. Se on ennen kaikkea sukupolviromaani niistä, jotka eivät osaa jäädä. Se kuljettaa meidät läpi kolmen sukupolven aikuisia, miehiä ja naisia, jotka tuntevat olonsa orvoksi lähes missä tahansa. Pako Ranskaan tai Yhdysvaltoihin tuntuu ajatuksena hyvältä, mutta paikan päällä samanlainen levottomuus kuitenkin jatkuu. Ihmissuhteiden sitominen on hankalaa, niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ahdistavassa tilanteessa on helpompi lähteä kuin jäädä.

Kirjan keskiössä on Frida, joka ei osaa jäädä mutta ei toisaalta haluaisi lähteäkään. Varsinkaan, kun hänen elämässään on Emil, joka voisi tarjota sitä kaikkea pysyvyyttä, jota Fridan perheessä ei ole ollut tapana kokea. Emilin ja Fridan tarina on kaunis ja se etenee pikku hiljaa omalla painollaan. Mutta jokainen suurempi muutos kuten yhteenmuuttaminen, ensimmäinen oma asunto tai puhe lapsista, saa Fridan aina vain levottomammaksi. Voiko hän todellakin jäädä kun sen yrittäminen ei ole aiemmiltakaan sukupolvilta onnistunut.

Fridan isä Raimo taas oli Leonard Cohenin näköinen mies, joka rakasti Leonard Cohenin musiikkia. Tämän levyjä kuunneltiinkin ahkerasti lapsuudenkodissa ja isä pyysi lapsia kuuntelemaan sanoja tarkasti. Onnea ei kuitenkaan voi kestää loputtomasti, sen saa nuori Frida huomata. Ensin isä katoaa mielensä syövereihin ja lopulta kokonaan. Fridalle Cohenin lauluista on muodostunut tärkeitä ja niitä kuuntelemalla hän yrittää ratkaista isänsä arvoitusta.

Kaiken käynnistäjänä toimii kuitenkin Poju, Fridan isänisä. Valinnat, jotka Poju teki sotavuosien jälkeen, vaikuttavat perheeseen edelleen 2000-luvulla. Poju oli levoton sielu, joka kiersi maailmaa maanosasta toiseen jättäen jälkeensä useamman vaimon ja lapsen. Myös Poju yritti viettää perhe-elämää, mutta lopulta pakko lähteä kasvoi liian suureksi. Ja nyt, kaksi sukupolvea myöhemmin, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: voiko jäädä jos haluaa pois?

Tua Harnolla on kieltämättä taito hyppysissä. Hän kirjoittaa kauniisti ja ymmärtävästi päähenkilöistään. Välillä Fridan tarina tuntuu olevan vallan toissijainen tämän keskittyessä vanhemman sukupolven miehiin. Harno tuo esiin myös sen, että hän on lukenut paljon, varsinkin viittaukset Kjell Westöön saivat minut hymyilemään. Vaikka päähenkilöistä kauniisti kirjoitetaankin, en kuitenkaan kiintynyt kehenkään heistä; tai ehkä Emiliin, joka sai minulta kyllä täydet sympatiapisteet. Frida ei tuntunut saavan mitään otettaan elämästään, Raimon tila säälitti ja Poju ärsytti. Asioista puhumattomuus ja niiden hautaaminen pakenemalla todellakin perityi tässä isältä pojalle.

Harno luo myös kaunista kaupunkikuvaa. Varsinkin Pojun osuuksissa suurkaupungit piirtyvät verkkokalvolle ja lukijaan iskee matkafiilis. Myös Harnon Helsinki on kaunis, vaikka ei kuvaillussaan ylläkään Westön tasolle. Kauniissa kuvailussa tosin piilee myös varjopuolensa; välillä tuntui siltä, että teksti on jo liiankin kaunista, liian soljuvaa, jotta saisin siitä kunnolla otetta. Lisäksi, varsinkin alkupuolella, tuntui henkilömäärä suurelta ja sekavalta. Eihän tässä lopulta ole kuin muutama avainhenkilö, mutta heidän elämänsä hahmottelu vei paljon energiaa. Ehkä tässä kuitenkin hypittiin liiaksi henkilöstä ja ajasta toiseen, jotta minulle olisi muodostunut kunnon käsitys suhteista ja tapahtumista.

Näin vain käy joskus, että muiden suuresti hypettämä kirja ei vain osoittaudu sellaiseksi kuin toivoi. Samalla mietin, jälleen kerran, olisiko lukukokemukseni ollut positiivisempi jos en olisi lukenut kaikkia ylisanoja tästä. Nyt kuin miettii, ei tämä taida loppuvuodesta olla omien suosikkieni listalla, sillä muisto tästä alkaa jo pikku hiljaa haalistumaan. Olihan tämä mukava luettava (Vaikka minulla kestikin tämän kanssa yli kuukauden, siinä ehkä osa syy siihen, miksi tunsin tämän niin sekavaksi. Luin tätä niin pienissä osissa, että edelliset tapahtumat ehtivät jo mielestä unohtumaan.), mutta mitään järisyttävää lukukokemusta en tämän myötä kokenut.

Kirjaston poistomyynti

Mökillä vietetyn yön jälkeen lähdimme miehen kanssa Paimioon Viva Vista-kaupunkitapahtumaan. Eipä siellä oikein mitään kiinnostavaa ohjelman mukaan ollut, mutta tapahtuma on jo vähän muodostunut perinteeksi. Ja olihan tarjolla kuitenkin kirjaston postomyynti, vaikka "tuskin mä sieltä mitään löydän." Niinpä niin, kirjat olivat 50 senttiä / kappale tai vaihtoehtoisesti koko kangaskassi kirjoilla täytettynä viisi euroa. Mä en löydä täältä mitään vaihtui pian "mahtuuks tää vielä kassiin"-tilaan. (Kyllä mieskin sinne muutaman kirjan sai mahdutettua, mutta pääasiassa minä leikin kirjahiirtä.) Mitä sitten löytyi?

 Keltaista kirjastoa oli hyvin tarjolla, mutta rajasin nyt rohmuamiseni vain kolmeen teokseen. Kukaan ei ole aiemmin kirjailijana tuttu, mutta uskon viihtyväni näiden parissa.

Naguib Mahfouz - Midaqq-kuja
Christa Wolf - Medeia Kertomus kuudelle äänelle
Alberto Moravia - Matka Roomaan

Ja tietenkin mukaan piti ottaa muutama tuttu ja hyväksi havaittu kotimainen. Westö-kokoelmani karttuu koko ajan, Mazzarella on kehuttu useammassakin blogissa ja Snellman yllätti minut täysin vuosi takaperin. Eikä sovi unohtaa Hotakaista, johon rakastuin täysin juurikin tämän teoksen myötä. Mukaan tarttuivat siis:

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
Kjell Westö - Tapaus Bruus ja muita kertomuksia
Merete Mazzarella - Marraskuu
Anja Snellman - Lyhytsiipiset 

 Ja vielä vähän lisää. Nämä lähtivät ihan joko tutunu nimen (Mann) tai kiinnostavan takakansitekstin vuoksi mukaani.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka
Thomas Mann - Herra ja koira
Daniel Mason - Pianonvirittäjä

Sekä tietenkin vielä yksi lastenkirja kerholaisia varten syksyä odottamaan.

Keväällä kerholaisten kanssa luettua

Olenko muistanut aiemmin kertoa, kuinka paljon työtäni rakastan? Ei vain siksi, että siellä saa vapaasti heittäytyä mukaan leikkeihin, vaan myös siksi, että saan säännöllisesti käydä kirjastossa, hakea kasan luettavaa ja valita päivän kirjan yhdessä lasten kanssa! Tänä keväänä teemana on ollut eläimet, joten siihen teemaan sopivia teoksia on tullut luettua paljon. Toki mukaan on mahtunut myös paljon muuta, mutta tässä nyt otanta kirjastosta lainatuista teoksista.

Tracey Corderoy - Leevin uintiretki (Oh Dylan!, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvitus Tina Macnaughton. Karisto, 2011.
M Christina Butler - Kanin keväthattu (Hot Cross Bunny!, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvitus Gavin Scott. Karisto, 2011.

Leevin uintiretki on kertomus Leevi-ankasta ja tämän kolmesta siskosta, jotka ovat matkalla heidän ensimmäiselle uintiretkelleen. Mutta Leevi, vilkas kun on, ei aina pysy ihan porukan mukana.
Kanin keväthattu kertoo Kaisasta, joka rakastaa mumminsa tekemää myssyä. Niin paljon, ettei tämä malta luopua siitä edes kevään ensihelteiden aikana.

Polly Dunbar - Hei Tilda (Hello Tilly, 2008). Englannista suomentanut Riie Heikkilä. Kuvitus Polly Dunbar. Gummerus, 2012.
Annette Tison - Barbapapan matka (Barbapapa's journey, 1971). Englannista suomentanut Jukka Kemppinen. Kuvitus Talus Taylor. Otava, 2005.
Maikki Harjanne - Mintun esikoulukirja. Kuvitus Maikki Harjanne. Otava, 1997.
Anthony Browne - Minun äitini (My Mum, 2005). Englannista suomentanut Arja Kanerva. Kuvitus  Anthony Browne. Lasten Keskus, 2005.

Luin Hei Tildan kolmevuotiaille, jotka eivät vielä jaksa kunnolla keskittyä pidempiin tarinoihin. Tilda tapaa tässä ystäviään ja yhdessä he viettävät mukavan päivän.
Barbapapan matka kertoo Barbapapojen synnystä. Se on kertomus siitä, kuinka Barbapapa lähtee kiertämään maailmaa löytääkseen itselleen oman Barbamaman. Lapsia ihmetytti varsinkin Barbapienien syntymä ja se kirvoittikin mukavan keskustelun ihmisten ja barbojen eroavaisuuksista.
Mintun esikoulukirja on nimensä mukaisesti kertomus esikoulusta. Tämän kirjan valitsin itse tarkoituksellisesti, sillä ryhmässäni oli useampi nyt syksyllä esikoulun aloittava lapsi. Kirjan myötä päästiinkin keskustelemaan myös omista esikouluodotuksista.
Minun äitini toimi hyvänä teokseni äitienpäivähartaudessa. Tekstiä ei ole paljon ja varsinkin kannen kuva oli lapsien mielestä valloittava. Tätä kirjaa selattiinkin ahkerasti vielä hartauden jälkeen. Kirja toimi myös hyvänä keskustelunohjeuksena siihen, minkälainen oma äiti on.

Dominique Blaizot - Maailman komein kukko (The Rooster and the Peacock, 2006). Englannista suomentanut Terhi Leskinen. Kuvitus Pascal Biet. Kustannus-Mäkelä, 2006.
Isabel Abedi - Enni Possunen sanoo en! (Leila Schwein schreit NEIN!, 2005). Saksasta suomentanut Maisa Savolainen. Kuvitus Julia Kaergel. Lasten Keskus , 2005.
Jujja & Tomas Wieslander - Lehmä joka tahtoi keinua (Mamma Mu gungar, 1993). Ruotsista suomentanut Pirjo Santonen. Kuvitus Sven Nordqvist. Kustannus-Mäkelä, 2009.
Hiawyn Oram - Kolme karmeaa kaverusta (The Totally Terrifying Three, 2011). Englannista suomentanut Raija Rintamäki. Kuvitus David Melling. Kustannus-Mäkelä, 2012.

Maailman komein kukko on kopea ja kova kerskailemaan. Niin kova, että muut maatalon eläimet eivät halua olla enää sen ystäviä. Eräänä päivänä maataloon muuttaa riikinkukko ja kukko tuntee olevansa uhattu; eihän hän voi olla onnellinen jos ei ole koko maatilan komein!
Enni Possunen sanoo EN! on pääasiallisesti opetuksellinen kirja, sillä sillä on hyvin tärkeä viesti: kuinka tärkeää on osata sanoa oikealla hetkellä EI; varsinkin silloin, jos vieraat houkuttelevat sinua mukaansa. Ja kaikki saa alkunsa siitä, että Enni vain nousee vuoteesta väärällä sorkalla.
Lehmä joka tahtoi keinua oli jälleen itsekkään lastenohjaajan valinta, sillä mitä olisi kerhovuosi ilman omaa suosikkiani Mimmi-lehmää. Mimmimäiseen tapaan Mimmi saa idean, hän haluaa rakentaa keinun! Ja Varis, Varis-parka joutuu jälleen keskelle Mimmin ideariiheä.
Kolme karmeaa kaverusta on hehkuva. Sen sivut ovat värikkäitä ja piirroskuvat suorastaan hulvattomia. Mutta niin on kertomuskin, jonka parissa lapset viihtyivät aika ajoin kikatellen. Kirjan päähenkilöt lohikäärme, noita ja jättiläinen uskovat olevansa hirmuisen pelottavia, mutta sitten he kohtaavat pikkutytön, joka ei anna otusten ulkonäön hämätä.

Julia Donaldson - Tyylikäs jättiläinen (The Smartest Giant in Town, 2002). Englannista suomentanut Sinikka Sajama. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2003.
Julia Donaldson - Matti Maantierotta (The Highway Rat, 2011). Englannista suomentanut Raija Rintamäki. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2011.
Julia Donaldson - Oiva Sintti (Tiddler, 2007). Englannista suomeksi riimitellyt Tittamari Marttinen. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2007.

Kun näitä kirjoja kirjastossa valitsin en edes tajunnut näillä olevan sama kirjailija (tai riimittelijä, sillä nämä kaikki on kirjoitettu runomuotoon). Mutta yhtä kaikki, Julia Donaldson on kyllä näiden teosten myötä yksi suosikeistani lastenkirjallisuuden alalla. Taitavien suomentajien myötä riimit ovat pysyneet hyvin kasassa ja huumori kukkii; niin lasten kuin ainakin myös tämän aikuisen mielestä.

Tyylikäs jättiläinen on kertomus Aapo-jättiläisestä, joka ei juurikaan vaatteista välitä; kunnes hän huomaa muotiliikkeen, joka myy vaatteita myös jättiläisille. Hän hankkii itselleen uudet, tyylikkään vaatteet, mutta huomaa pian ympärillään useita vaatteita taritsevia.
Matti Maantierotta on kurja rontti ryöväri, joka ryövää muita maantiellä matkaavia. Mukaan lähtevät niin oravan pähkinät kuin oman hevosen heinätkin. Nokkela ankka tahtoo kuitenkin näpäyttää Mattia.
Oiva Sintti on tarinoita kertova pikkukala. Oiva myöhästyy lähes aina koulusta ja kertoo hurjia tarinoita siitä, miksi näin on käynyt. Mutta eräänä päivänä Oiva ei tule kouluun ollenkaan.