Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno - Ne jotka jäävät, 2013. Otava, 2013. 269 s. Kirjastovaraus.
***½

Talvella kun tutkin kustantamoiden kevätkatalogeja kiinnittyi huomioni tähän teokseen. Jostain kumman syystä en kuitenkaan laittanut sitä varausjonoon ja se unohtui täysin. Sitten tästä tuli kunnon blogisuosikki, tuntui että jokaisessa blogissa jaettiin suuria ylisanoja. Koska olin tästä ollut jo aiemmin kiinnostunut, lähti kirja varaukseen. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin kokenut lukiessani samanlaista euforiaa kuin niin moni kanssablogaajistani.

Ne jotka jäävät on esikoisteos eikä lainkaan huono sellainen. Se on ennen kaikkea sukupolviromaani niistä, jotka eivät osaa jäädä. Se kuljettaa meidät läpi kolmen sukupolven aikuisia, miehiä ja naisia, jotka tuntevat olonsa orvoksi lähes missä tahansa. Pako Ranskaan tai Yhdysvaltoihin tuntuu ajatuksena hyvältä, mutta paikan päällä samanlainen levottomuus kuitenkin jatkuu. Ihmissuhteiden sitominen on hankalaa, niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ahdistavassa tilanteessa on helpompi lähteä kuin jäädä.

Kirjan keskiössä on Frida, joka ei osaa jäädä mutta ei toisaalta haluaisi lähteäkään. Varsinkaan, kun hänen elämässään on Emil, joka voisi tarjota sitä kaikkea pysyvyyttä, jota Fridan perheessä ei ole ollut tapana kokea. Emilin ja Fridan tarina on kaunis ja se etenee pikku hiljaa omalla painollaan. Mutta jokainen suurempi muutos kuten yhteenmuuttaminen, ensimmäinen oma asunto tai puhe lapsista, saa Fridan aina vain levottomammaksi. Voiko hän todellakin jäädä kun sen yrittäminen ei ole aiemmiltakaan sukupolvilta onnistunut.

Fridan isä Raimo taas oli Leonard Cohenin näköinen mies, joka rakasti Leonard Cohenin musiikkia. Tämän levyjä kuunneltiinkin ahkerasti lapsuudenkodissa ja isä pyysi lapsia kuuntelemaan sanoja tarkasti. Onnea ei kuitenkaan voi kestää loputtomasti, sen saa nuori Frida huomata. Ensin isä katoaa mielensä syövereihin ja lopulta kokonaan. Fridalle Cohenin lauluista on muodostunut tärkeitä ja niitä kuuntelemalla hän yrittää ratkaista isänsä arvoitusta.

Kaiken käynnistäjänä toimii kuitenkin Poju, Fridan isänisä. Valinnat, jotka Poju teki sotavuosien jälkeen, vaikuttavat perheeseen edelleen 2000-luvulla. Poju oli levoton sielu, joka kiersi maailmaa maanosasta toiseen jättäen jälkeensä useamman vaimon ja lapsen. Myös Poju yritti viettää perhe-elämää, mutta lopulta pakko lähteä kasvoi liian suureksi. Ja nyt, kaksi sukupolvea myöhemmin, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: voiko jäädä jos haluaa pois?

Tua Harnolla on kieltämättä taito hyppysissä. Hän kirjoittaa kauniisti ja ymmärtävästi päähenkilöistään. Välillä Fridan tarina tuntuu olevan vallan toissijainen tämän keskittyessä vanhemman sukupolven miehiin. Harno tuo esiin myös sen, että hän on lukenut paljon, varsinkin viittaukset Kjell Westöön saivat minut hymyilemään. Vaikka päähenkilöistä kauniisti kirjoitetaankin, en kuitenkaan kiintynyt kehenkään heistä; tai ehkä Emiliin, joka sai minulta kyllä täydet sympatiapisteet. Frida ei tuntunut saavan mitään otettaan elämästään, Raimon tila säälitti ja Poju ärsytti. Asioista puhumattomuus ja niiden hautaaminen pakenemalla todellakin perityi tässä isältä pojalle.

Harno luo myös kaunista kaupunkikuvaa. Varsinkin Pojun osuuksissa suurkaupungit piirtyvät verkkokalvolle ja lukijaan iskee matkafiilis. Myös Harnon Helsinki on kaunis, vaikka ei kuvaillussaan ylläkään Westön tasolle. Kauniissa kuvailussa tosin piilee myös varjopuolensa; välillä tuntui siltä, että teksti on jo liiankin kaunista, liian soljuvaa, jotta saisin siitä kunnolla otetta. Lisäksi, varsinkin alkupuolella, tuntui henkilömäärä suurelta ja sekavalta. Eihän tässä lopulta ole kuin muutama avainhenkilö, mutta heidän elämänsä hahmottelu vei paljon energiaa. Ehkä tässä kuitenkin hypittiin liiaksi henkilöstä ja ajasta toiseen, jotta minulle olisi muodostunut kunnon käsitys suhteista ja tapahtumista.

Näin vain käy joskus, että muiden suuresti hypettämä kirja ei vain osoittaudu sellaiseksi kuin toivoi. Samalla mietin, jälleen kerran, olisiko lukukokemukseni ollut positiivisempi jos en olisi lukenut kaikkia ylisanoja tästä. Nyt kuin miettii, ei tämä taida loppuvuodesta olla omien suosikkieni listalla, sillä muisto tästä alkaa jo pikku hiljaa haalistumaan. Olihan tämä mukava luettava (Vaikka minulla kestikin tämän kanssa yli kuukauden, siinä ehkä osa syy siihen, miksi tunsin tämän niin sekavaksi. Luin tätä niin pienissä osissa, että edelliset tapahtumat ehtivät jo mielestä unohtumaan.), mutta mitään järisyttävää lukukokemusta en tämän myötä kokenut.

Uutuuksien maaliskuu - Jouko Heikura: Joki kaupungin alla

Jouko Heikura - Joki kaupungin alla, 2013. Gummerus, 2013. 307 s. Kustantajalta pyydetty arvostelukappale.
***½

Jouko Heikuran Joki kaupungin alla on itsenäinen jatko-osa kirjeenvaihtaja Rakel Ahon seikkailuille. Teos tarjoaa laajan läpileikkauksen 90-luvun Lontooseen, jossa surraan yhdessä prinsessa Dianaa, uutisoidaan IRAn terroriteoista ja vietetään kyseenalaista elämää. Ennen kaikkea se kuitenkin pureutuu median voimaan, valtaan ja petollisuuteen sekä poliittisen vallan kiemuroihin, joka tuntuu saavan useammasta ihmisestä esiin mielipuolisia piirteitä.

Rakel Aho, kunnianhimoinen ja vaaraapelkäämätön kirjeenvaihtaja, on päässyt vihdoin työskentelemään Lontooseen, joka sattuu olemaan yksi hänen lempikaupungeistaan. Aiemmin hän on ollut Balkanilla, josta muistona on epämuodostunut käsi. Lontoossa hän toivookin unohtavansa Balkanin kauhut, mutta IRAn toimet herättävät väkisin muistoja. Rakelin työtehtävät ovat moninaisia ja 90-luvun tapahtumat välittyvät lähes uutiskuvina lukijalle: IRAn pommi-iskut, hullun lehmän tauti, prinsessa Diana, lukuisat poliitikot, popparit ja filmitähdet.

Eräänä päivänä Rakel saa kutsun Buckinghamin palatsiin, jossa hän pääsee melkein kättelemään prinsessa Dianaa ja tapaa Richardin; naimisissa olevan kansanedustajan, josta pian tulee hänen rakastajansa. Richardin poliittinen ura lähtee kuitenkin yllättäen nousuun kun hänet korotetaan ministeriksi ja pian hän alkaakin kokea Rakelin uhkana.

Pian Rakel huomaa olevansa pelinappula poliittisella kentällä, jossa kiristys, kosto ja lahjonta ovat arkipäivää. Rakkaus- ja ystävyyssuhteet ovat koetuksella Rakelin huomatessa, että luottamus läheisimpiinkään ystäviin ei aina ole tarpeeksi.

Pidän lähimenneisyyteen sijoittuvasta kirjallisuudesta. Tämä sekä kirjan dekkarimainen juoni houkuttelivat teokseen tarttumaan. Rakel on mielenkiintoinen persoona, joka on selvästikin ollut monessa mukana eikä siksi kaihda pientä, tai suurempakaan, toimintaa. Hänellä ei jää äkkiä sormi suuhun uusissa tilanteissa puhumattakaan siitä, että hänen kynänsä joskus lepäisi: hän on hyvin sanavalmis, loputtoman utelias ja innokas tutustumaan uusiin asioihin. Kaikki ominaisuuksia, jotka suorastaan huutavat ongelmia. Näinkin ohuen kirjan aikana Rakel myös kohtaa niitä; niin paljon, että niistä olisi lähes ollut aineksia toiseenkin kirjaan. Kaikki ongelmat eivät myöskään aukea kunnolla lukijalle edes kirjan viimeisillä sivuilla, mikä jää harmittamaan. Tuntuu, kuin se olisi ollut vain täytettä ilman, että asioilla olisi ollut pääjuonelle suurta merkitystä.

Toinen asia jota jäin suoranaisesti kaipaamaan oli jännitys. Jännittäviä vivahteita seurasi matkassa lähes koko teoksen ajan. Mutta sen sijaan, että jännityksen olisi annettu kasvaa hetki hetkeltä, katkaistiin tunnelma lähes alkuunsa ratkaisemalla tilanne nopeasti. Juuri kun itse odotin jotakin tapahtuvan asia saatiinkin jo päätökseen ja siirryttiin kohti uusia seikkailuja. Itse pidän enemmän hitaammasta draaman kaaresta, tilanteista joissa lukija saa itse eläytyä mukaan, jännittää yhdessä hahmojen kanssa ja miettiä seuraavia siirtoja. Kuitenkin tämä rakenne, joka esiintyy Joki kaupungin alla:ssa, on omiaan niille, jotka eivät ehkä ole perinteisen jännityksen ystäviä vaan etsivät jotakin hieman valmiimpaa.

Ei tämä kuitenkaan huono teos ollut. Jo pelkästään päähenkilö Rakel tekee tästä mielenkiintoisen lukukokemuksen. Harvoin törmää, varsinkaan suomalaisessa kirjallisuudessa, näin vahvaan naispäähenkilöön, joka ei edes suuremmin ärsytä. Muutenkin Heikura on saanut luotua vahvat henkilöt ja mielenkiintoiset henkilöhahmot; jokaisella on selkeästi oma roolinsa eikä kukaan tunnu olevan vain statistin roolissa. Lontoo tapahtumapaikkana on mielenkiintoinen, tosin paikoitellen olisin toivonut sen hyödyntämistä vieläkin enemmän. Lehtimaailman raadollisuus toi oman lisänsä tarinan kulkuun; ennen kaikkea se antoi dramaattisen muistutuksen siitä, mikä tätä maailmaa pohjimmiltaan pyörittää. Joki kaupungin alla  on genressään sujuva ja mukaansatempava teos, josta pienillä lisäasioilla olisi kehittynyt vielä vähän astetta parempi.

Lukupiiri - Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen - Ihmisen osa, 2009. Siltala, 2011. 276 s. Joululahja.
***½

Mitä sanoisit, jos joku tarjoaisi 7000 euroa elämästäsi? Ainoa vaatimus olisi, että sinun pitäisi istuutua alas ja kertoa se kirjailijalle, joka haaveilee julkaisevansa vielä yhden suuren kirjan. Kirjan, jonka aiheena olisi sinun elämäsi. Todellisena mutta väritettynä.

Tästä saa jonkinlaisen mielikuvan kirjailija, joka ostaa 80-vuotiaalta Salme Malmikunnakselta, entiseltä lankakauppiaalta, elämän. Mutta kirjailija ei ole ainoa, jolla on asiaa. Asiansa haluaa kertoa myös Salme, mutta osan hän haluaa kuitenkin pitää salaisuutena. Ja mihin ihmeeseen Salme, joka tuntuu olevan raha-asioissa hyvin pedantti, saamansa rahat käyttää?

80-vuotiaaksi Salme muistaa paljon; tai ainakin hän kertoo asiat siten miten hän tahtoo ne muistavan. Kirjailijalle hän kertoo miehensä Paavon puhumattomuudesta, tyttärestään Helenasta jonka menneisyydessä kummittelee onnettomuus, toisesta tyttärestään Maijasta ja tämän avioliitosta sekä pojastaan Pekasta, joka on hyvin menestynyt kaupallisella uralla. Kirjailija kuuntelee ja kirjaa kaiken ylös, mutta malttaako hän pysyä vain tosiasioissa? Salme ei ehkä luota kirjailijaan, mutta voiko kirjailijakaan luottaa Salmeen? Kertooko Salme koko totuuden asioista vai salaako hän jotakin? Ja ennen kaikkea, tietääkö Salme sittenkään kaikkia lastensa asioita kuten hän kuvittelee?

Pieneksi teokseksi henkilögalleria on laaja ja monisyinen. Ääneen pääsevät paitsi Salme ja kirjailija, myös Salmen kolme lasta, hänen miehensä Paavo sekä eräs onneton, joka sattuneen onnettomuuden kautta tulee kiinnittäneeksi itsensä Malmikunnaitten elämään. Myös aikatasoja on monia ja paikoitellen niitä onkin hieman vaikea seurata: nykyajassa risteillään monessa elämässä ja tapahtumassa ja menneisyyteen palataan aina kun jonkin asian selittäminen sitä vaatii.

Täysin lumoutunut en tästä ole, vaikka tämä olikin huomattavasti mukavampi lukukokemus kuin Jumalan san. Silti tämä ei pääse lähellekään Juoksuhaudantietä, jota lukiessani olin täysin haltioitunut. Tosin hitaammalla aikataululla ja hieman virkeämmässä tilassa tämä olisi kyllä saattanut nousta ainakin neljän tähden kirjaksi, nyt tästä jäi harmittavasti puuttumaan se jokin, jolla pisteet olisivat vielä nousseet.

Ihmisen osa on kokonaisuudessaan kiehtova ajankuvaus: lamaa kohti ajautuvasta Suomesta, ostamisen ja myymisen lainalainsuuksista, rehellisestä työnteosta, ennakkoasenteista ja puhumisen tärkeydestä. Se luo ihmisen osasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka seuraa punaisena lankana (aivan kuvainnollisesti) kirjan kansilehdistä viimeiselle sivulle saakka. Lukupiirimme keskustelikin juuri siitä, kuinka mielenkiintoisella tavalla eri ihmisen osia, rooleja ja merkityksiä, yhden nimen taakse olikaan saatu kätkettyä. Pidin myös jälleen Hotakaisen kielestä, joka on aiheen vakavuudesta huolimatta leikittelevän kepeää, humoristista mutta kuitenkin vakavaa. Lyhyitä lauseita, jotka saavat asiat tuntumaan tärkeiltä. Pitkiä lauseita, jotka välillä saattavat lukijan hengästyneeksi asioiden virratessa verkkokalvoille. Eikä pidä unohtaa, että kirjan esittelemät teemat ovat hyvin tärkeitä. Näiden teemojen vuoksi olisinkin toivonut kirjan olevan paksumpi; nyt teemoihin syntyi pintanaarmaisu, mutta lopullinen sisäistys jäi puuttumaan useammasta päätapahtumasta.

Koska kirja on ohut on siihen sijoitettu ehkä liian monta ihmiskohtaloa; huonoa ihmiskohtaloa, paljon tapahtumia ja lopulta liian vähän tilaa selittää niitä. Myös aikarakenteen käsittämisessä oli ajoittaisia ongelmia; välillä vuodet vierivät hurjaa vaihtua, välillä vuosien tai päivien vaihtumista ei huomannut selvästi. Siitä, mikä tapahtumaketju johti mihinkin ei pääse kunnolla selville ennen kirjan loppupuoliskoa, joka väkisinkin haittaa lukukokemusta. Jo alussa mainitut liian dramaattiset ihmiskohtalot; toki sellaisiakin on, mutta tässä niitä oli yhdessä perheessä hieman liikaa. Ja ennen kaikkea lopetus, joka ei tuntunut sopivan kirjan maailmaan yhtään. Jäin toki pohtimaan, oliko loppu Salmen kertomaa vai kirjailijan lisäämää.

Se, mikä koko Salmen elämän kuvauksessa oli Salmea mikä kirjailijaa ei koskaan selvinnyt. Tästä seikasta kuitenkin pidin, sillä lukijalle jäi pieni mahdollisuus uskoa siihen, että kaikki draama ei olekaan draamaa vaan kärjistettyä kirjailijan näkökulmaa ja mielikuvitusta. Ei se paras Hotakainen, mutta ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun paremmalla ajalla.

Vieraskielinen tammikuu - J.K. Rowling: The Casual Vacancy

J.K. Rowling - The Casual Vacancy, 2012. Englanninkielinen alkuteos. Little, Brown, 2012. 503 s. Ennakkotilattu kirjakaupasta.
***½

Minä en koskaan varsinaisesti ole ollut J.K. Rowling-fani. Fanitukseni on keskittynyt enemmänkin hänen luomaansa sarjaan kuin itse kirjailijaan. Silti olin jännittyneen innokas kun luin ensimmäistä kertaa, että Rowlingilta on tulossa ensimmäinen aikuisten romaani. Mutta huolimatta siitä, että Potterit eivät ehkä ole maailman parhaiten kirjoitettuja (vaan niiden vetovoima on aivan muissa asioissa), odotukseni olivat kuitenkin korkealla. Tyypilliseen tapaan päätin myös, että tämäkin Rowling pitää lukea alkukielellä, joten varasin hyvissä ajoin viime kesänä oman kappaleeni The Casual Vacancya.

Pagford on ensisilmäyksellä rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunki Englannissa. Lähemmin tarkasteltaessa huomaa kuitenkin, että pinnan alla kuplii kunnolla. Tuntuu, että lähes jokainen kaupungin asukas käy omaa sotaansa jotakin toista kaupunkilaista kohtaan. Tilanne kärjistyy kun kunnanvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee ja jättää jälkeensä yhden vapaan paikan; paikan, jota moni on valmis tavoittelemaan keinoja kaihtamatta. Mutta kamppailu kunnanvaltuustopaikasta ei ole ainoa kamppailu, jota pagfordilaiset käyvät. Pagford ja naapurikapunki Yarvil kinastelevat välikaistaleesta, Fieldistä; Pagford näkee sen taakkana eikä Yarvil todellakaan halua sitä enää takaisin. Rikkaat haluavat olla rauhassa rikkaita ja tuupata köyhät piiloon Fieldsille tai mielellään vieläkin kauemmas. Teinit kamppailevat vanhempiensa kanssa samalla kun vanhemmat eivät tunnu tulevan toimeen keskenään; puhumattakaan siitä, että kaupungin aikuisista monikaan olisi keskenään hyvissä väleissä. Opettajat kamppailevat oppilaidensa kanssa, sosiaalihuolto asiakkaidensa kanssa.

Kirjan monien henkilöiden kautta pääsee kurkistamaan kaupungin tapahtumiin ja raottamaan salaisuuksien ovia. Kuka ostaa mustan pörssin tietokoneita? Kuka postailee Barry Fairbrotherin haamuna totuuksia hakijoista kunnan nettisivuille? Kenen avioliitto on onneton? Kuka häpee narkkariäitiään ja pitää huolen pikkuveljestään? Miksi niin moni teini haluaa näpäyttää vanhempiaan? Kuka kokee väkivaltaa kotonaan? Voiko valtaa ja huomiota saada muutoin kuin likaisin keinoin? Mitä tapahtuu Fieldsille, katkaisuklinikalle ja huono-osaisille perheille? Kysymyksiä on paljon, mutta onneksi sivumäärä on runsas. Näin sivu sivulta paljastuu pikku hiljaa asioita kaupunkilaisten nykyisyydestä ja menneisyydestä.

The Casual Vacancy ei ole helppo kirja. Se sisältää niin paljon henkilöhahmoja ja näiden välisiä suhteita, että ottaa oman aikansa päästä sisään tarinan maailmaan. Aluksi kuvittelin, että vika oli englannissa, mutta ilmeisesti suomennettu versio tuntuu aivan yhtä monisyiseltä. Parhaimman lukunautinnon saakin kun ei ajattele liiaksi henkilöiden tuttuussuhteita vaan antautuu tarinan vietäväksi. Runsas henkilömäärä jäi kuitenkin häiritsemään, sillä tuntui siltä, että edes kirjan lopussa en ollut tutustunut kunnolla kaikkiin päähenkilöihin. Toki osa tuli hyvinkin tutuksi, sillä tavalla tai toiselle he tuntuivat liittyvän joihinkin tapahtumiin aina. Harmi, että nämä näkyvimmät henkilöt olivat juuri niitä, jotka olivat omasta mielestäni juuri niirä vastenmielisimpiä tyyppejä.

Tuntuu, että Jo on yrittänyt saada koko kylän mukaan, luoda yhtenäisyyttä, antaa jokaiselle äänen. Pienemmällä henkilömäärällä tuskin oltaisiin menetetty juonen kannalta paljoa, joten on harmi, että Rowling luotti enemmän henkilöpohjaiseen tarinaan. Alun lukukokemusta pilasi vahvasti se, että koetin pysyä kärryillä siitä, kuka kukakin on. Minua häiritsi ajoittain myös se, että lähes jokainen aikuinen tuntui olevan hyvin karikatyyrinen, kliseinen, jollakin tavalla ongelmallinen. Aloin miettiä, eikö kaupungissa kukaan aikuinen voi oikeasti hyvin, sillä siloitellun ulkokuoren alla niin rehtorilla, lastensuojelun työntekijällä, kotirouvilla kuin kaupan pitäjälläkin oli salaisuuksia tai muita rasituksia menneisyydestä. Eikä kaupungin nuorilla tuntunut menevän paljoa paremmin; riiteleviä perheitä, tappeluita, huumekokeiluja, traumoja lapsuudesta.

Poliittinen sanasto oli välillä vaikeasti ymmärrettävää, enhän tajua kaikkia termejä edes suomeksi. Muutoin kieli oli kuitenkin helppolukuista ja sujuvaa. Keskittymistä tämä tosin vaati aivan eri tavalla, joten ainakaan englanniksi luettuna tämä ei aivan parin päivän kirja ole. Normaalia suurempi koko vielä hankaloitti kirjan mukanakuljettamista.

The Casual Vacancylla on myös ansionsa. Huolimatta siitä, että henkilöt olivat hyvin mustavalkoisia, pidin silti Jon tavasta kuvailla henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Pieni Pagford kävi tutuksi laitakujiaan myöten kuvailun siivittämänä, samoin useiden päähenkilöiden kodit ja työpaikat. Mielestäni myös dialogi on toimivaa ja varsinkin kirjan teinit keskittyvät myös humoristisempiin vuorosanoihin. Tätä on joissakin lähteissä sanottu jopa mustan huumorin kirjaksi, mutta sellaista en kyllä löytänyt. Synkkiä aiheita tässä toki on paljon ja osaltaan varmasti se hidastaa lukemista. Minä en tosin odottanutkaan mitään hyvän mielen kirjaa, eihän Pottereissakaan kaikki ole kaunista, vaan synkkyys ja julmuus ovat myös niissä läsnä. Rowling ei myöskään kiertele vaan esittää asiat suoraan ja kaunistelematta.

Ilman valtavaa henkilömäärää ja liian karikatyyrisiä ihmisiä, olisi tämä noussut vielä paremmaksi kirjaksi. Jään kuitenkin odottamaan innolla seuraavaa Rowlingin teosta ja uskon, että siinä vaiheessa hän on jälleen hionnut kerrontaansa.

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

Sara Razai - Olen etsinyt sinua, 2012 (Jag har letat efter dig, 2012). Ruotsista suomentanut Jaana Nikula. Teos & Schiltds & Söderströms, 2012. 169 s. Pyydetty arvsotelukappale kustantajalta.
***½

Sara Razai tuo uusia tuulahduksia suomenruotsalaisesta kirjallisuuskentästä esikoisromaanillaan Olen etsinyt sinua. Aiemmat kokemukseni juurikin suomenruotsalaisista naiskirjailijoista ovat olleet hyvinkin ristiriitaisia: toisaalta rakastuin Ulla-Lena Lundbergiin luettuani hänen henkeäsalpaavan teoksensa Jää, toisaalla Monika Fagerholm päätyi kartettavieni listalle luettuani Amerikkalaisen tytön. Uutuudellaan Sara Razai sijoittuu johonkin näiden kahden välimaastoon; hän ei saanut välitöntä ihastustani, mutta kuitenkin aion tulevaisuudessa lukea häneltä mielelläni lisää.

Annika Andersson on 26-vuotias suomenruotsalainen ekonomi, jonka työ on säntillistä ja elämä varman päälle pelaamista. Annika on kuitenkin sisältään rauhaton ja eräänä iltana päätyy turkulaiseen Bailando-baariin, baariin, jossa Suomen passin omaava kuuluu reilusti vähemmistöön. Aluksi baari ja tämän kanta-asiakkaat tuntuvat säntillisestä Annikasta kaukaiselta maailmalta, mutta pian hän huomaa päätyvänsä työpäivien jälkeen Bailandoon yhä useammin.

Bailandossa käy myös Tuntematon, kaunis mies. Tuntematon, jonka nimeksi osoittauttuu Samim. Samim on 19-vuotias pakolainen Tabestaniasta. Hän asuu kavereidensa nurkissa, hyppii pätkätyöstä toiseen ja piilottaa laskuja takkiensa taskuihin. Rahat, jotka hän töistänsä saa hän käyttää huolettomasti sisustamiseen ja Annikan mielestä kaikkeen muuhun turhaan. Samimin myötä Annika tutustuu muukalaispasseihin, erilaisiin perheyhteisöihin, hämäriin rahanansaintakeinoihin sekä kulttuurillisiin ristiriitoihin.

Samim ja Annika rakastuvat, mutta kahdelle eri kulttuurista tulevalle nuorelle yhteiselo ei olekaan niin helppoa. Samim on salamyhkäinen eikä juurikaan halua puhua asioistaan; ei nykyisistä eikä menneistä. Annika ei kykene käsittämään Samimin leväperäisiä rahantuhlaamisia eikä tämän kiertolaiselämää. Samimin perheyhteisö on tiivis, niin tiivis, että Annika tuntee olonsa usein ulkopuoliseksi. Ja sitten on vielä uskonto, johon Samimin kulttuuri pitkälti perustuu; Annika ei suostu muotoutumaan siihen naiselliseen muottiin, johon Samim on kasvatettu, Samimin taas on vaikea jakaa asioita Annikan kanssa. Voiko kaksi ristiriitaista kulttuuria koskaan asettua yhteiseloon saman katon alle?

Razain teoksessa on paljon hyvää. Se on vahva ja kokonainen esikoinen. Se pureutuu asioihin, jotka ovat pinnalla nykypäivänä lähes jokaisessa mediassa. Siinä suomenruotsalainen kulttuuri, islam sekä machokulttuuri kohtaavat. Välillä törmäykset ovat kauniita, hellyyttäviäkin. Välillä paljastuu se toinen puoli asioiden mennessä pieleen, kun kaikki ilkeydet nousevat pintaan. Tässä kirjassa useat erilaiset odotukset ovat jatkuvassa sodassa keskenään. Pieneen sivumäärään on saatu mahdutettua toisen maailman kohtaaminen ja siihen tutustuminen, ennakkoluulot, stereotypiat ja kaikista suurin; rakkaus. Se ei ole kuitenkaan ällömakea rakkaustarina vaan pikemminkin kamppailu toisesta; tämän hyväksynnästä.

Jälleen kerran kirjan loppu oli se, joka, ei nyt suorastaan pettänyt, mutta laski mielialaa. Paikoitellen niin kaunista ja hengästyttävää kuvailu oli, että loppu tuntui antikliimaksilta. Jokin toisenlainen ratkaisu olisi jättänyt lempeämmän kuvan lukukokemuksesta, vaikka eiväthän krijan tapahtumat oikein mitään muuta vaihtoehtoa jättänyt.

Kuitenkin suosittelen lukemaan tämän. Varsinkin, jos monikulttuurisuus kiinnostaa. Puhdasta rakkaustarinaa etsivän ei tähän kuitenkaan kannata tarttua, mutta särmää haluavalle tässä on oivallinen makupala.

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt - Pieni musta kirja, 2012 (Little Black Book of Stories, 2003). Englannista suomentanut Kersti Juva. Teos, 2012. 204 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
***½

Luin vajaa vuosi sitten ensimmäisen A.S. Byattini, järkälemäisen Lasten kirjan, ja olin heti myyty. Se vei minut mukaansa niin kovin, että en voinut kuin jäädä innolla odottamaan Pientä mustaa kirjaa, joka pitää sisällään viisi novellia. Teemat ovat tuttuja Byattin aiemmista teoksista; historia, kulttuuri ja kiehtovat henkilöhahmot yhdistyvät. Arkeen sekoittuu magiikkaa, taidetta ja kansantaruja. Joskus silti vain käy niin, että teos ei kohtaa lukijaansa, odotettu maailma jää vaisummaksi kuin tahtoi, maailmaan on vaikea päästä sisälle. Juuri niin minulle kävi, ei toki kaikkien novellien kanssa, mutta tarpeeksi jotta lukukokemukseni ei muodostunut odottamanilaiseksi.

Pieni musta kirja on siis viiden novellin kokoelma. Jokaisen novellin yhdistävä piirre on tavallinen tapahtumapaikka, joka pikku hiljaa muuttuu sellaiseksi, joka horjuttaa uskoamme. Näissä novelleissa suuri osa on myös naisilla ja seksuaalisuudella; on pieniä sotaevakkotyttöjä, on synnytyslääkäri ja sikiöitä varastava taiteilija, on nainen, joka muuttuu pikku hiljaa kiveksi, on dementoitunut, punaista väriä rakastava vanhus. Jokaisen elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, jotakin mikä tekee siitä taianomaisen ja maagisen.

Avausnovelli Olio metsässä on kertomus kahdesta sodan jaloista evakkoon lähteneestä tytöstä. Tytöt ystävystyvät evakkojunassa ja tutkivat innokkaasti uuden asuinpaikkansa lähimaastoja, kunnes eräänä päivänä he näkevät, tai luulevat näkevänsä, olion metsässä. Novellin edetessä tytöt kasvavat aikuisiksi, mutta siltikään he eivät voi unohtaa lapsuutensa muistoa. Risteävätkö naisten tiet vielä ja oliko olio todella olemassa?
Kehotaidetta kertoo synnytyslääkäristä ja sairaalasta, joka palkkaa taideopiskelijoita piristämään tiloja. Pian syntyy vyyhti, joka sulkee sisäänsä useamman sairaalan työntekijän, katoavia tavaroita, luvattomia vuokralaisia ja suuren määrän erilaisia tunteita. Pikku hiljaa salaisuudet alkavat paljastua.
Kivinainen on hyvin sadunomainen kertomus äitiään surevasta, itsetuhoisia aikeista omaavasta naisesta. Naisesta, joka leikkauksesta toipumisen sijaan huomaakin muuttuvansa päivä päivältä enemmän kivenomaiseksi. Hänelle kuitenkin löytyy ymmärtäjä islantilaisesta kivityöntekijästä, mutta saako nainen kuitenkaan koskaan sielulleen rauhaa?
Materiaalia on novelli kirjoittajaryhmästä, joka on pyörinyt jo usemman vuoden ajan. Samalla kaavalla kirjoitetut tarinat saavat opettajan huokailemaan, kunnes kurssilla aloittaa uusi opiskelija; vanhempi nainen, joka tarjoilee omaperäisiä kertomuksia elämästään. Niin omaperäisiä, että muut kurssitoverit eivät niitä ymmärrä eivätkä katso hyvällä opettajan suosion siirtymistä toisaalle. Mitä kaikkea voikaan kätkeytyä arkiaskareiden kirjoittamisen taakse?
Teoksen viimeinen novelli Pinkki nauha kertoo pitkästä avioliitosta; dementoituneesta naisesta, joka rakastaa punaista, tämän miehestä, joka ei ole enää niin kiintynyt vaimoonsa ja pinkistä nauhasta, jonka olemassaolon mies useampaan otteeseen kyseenalaistaa.

Olio metsässä ei vain lähtenyt käyntiin. Jotenkin vain juutuin ja juutuin lukemaan sitä ilman, että tunnuin etenevän mihinkään. Kehotaidetta oli jollakin häiriintyneellä tavalla mielenkiintoinen, vaikka ei noussutkaan suosikkinovellieni joukkoon. Sen sijaan Kivinainen oli minulle tämän teoksen ehdoton kohokohta. Se oli tunnelmaltaan niin sadunomainen, että sen mukaan tempaantui väkisinkin. Materiaalia oli hyvin kaksijakoinen; alkupuoleltaan hyvin kiinnostava ja kirjoittajien tekstinäytteet olivat mukavaa vaihtelua, mutta lopun tapahtumat eivät vain mielestäni sopineet kunnolla muuhun sisältöön. Pinkki nauha piti minut myös hyvin otteessaan ja oli kaikesta huolimatta kaunis kuvaus ikääntyvästä parisuhteesta ja sen tuottamista haasteista.

Taide on läsnä melkein jokaisessa novellissa; kirjoina, kiviveistoksina, taideteoksina. Arkipäivän magiaa löytyy olioista, patsasnaisista ja nauhoista. Löysin paikoitellen juuri sen Byattin, johon rakastuin häntä ensi kerran lukiessani. Maaginen realismi ei kuitenkaan koskaan ole ollut se genre, jonka parissa viihtyisin parhaiten ja tälläkin kertaa juuri se tuotti suurimmat kepposet. Kahden novellin voimin tämä olisi ehdottomasti viiden tähden kokoelma, mutta valitettavasti mukaan mahtui paljon myös sitä, jonka pariin en vain päässyt. Niin paljon, että lukukokemus jäi kovin rikkonaiseksi. Silti jään odottamaan innolla keväällä ilmestyvää Ragnarökia.

Blaine Harden: Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 Pako Pohjois-Koreasta, 2012 (Escape from Camp 14, 2012). Englannista suomentanut Ruth Jakobson. Gummerus, 2012. 195 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
***½

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Koreassa, vankileirille numero 14. Nuorena poikana Shin ei tiennyt mitään maailmasta vankileirin piikkilanka-aitojen takana. Shinille oli täysin normaalia hyvin rajoitettu ruokamäärä, yksi vaatekerta, kotoa puuttuva isä, julkisten hellyydenosoitusten puuttuminen, kantelu ruokaa vastaan, julkisten hirttäjäisten seuraaminen, 12-tuntiset työpäivät koulussa sekä jatkuva väkivalta. Hän ei käsittänyt sellaisia sanoja kuin rakkaus, ystävyys tai perhe, sillä sellaisten olemassaoloa ei vankileirillä tunnustettu. Läsnä sen sijaan olivat sanat väkivalta, kidutus ja murha.

Parikymppisenä Shin kohtaa vankilassa Parkin, joka kertoo tarinoita Maailmasta. Siitä, kuinka elämää on jopa Pohjois-Korean ulkopuolella ja siitä, kuinka ruokaa riittää nälkäisille. Nälkäinen Shin alkaakin pian suunnitella pakoa Leiriltä 14; tekoa, joka ei ole koskaan aiemmin onnistunut keneltäkään. Pakoreitti vie ensin Pohjois-Korean maaseudun läpi Kiinaan ja sieltä lopulta muutaman vuoden jälkeen Yhdysvaltoihin. Shinin tutustuminen ihmisiin ja elämään alkaa kunnolla, mutta menneisyys tuntuu kummittelevan miehen harteilla joka puolella.

Leiri 14 on yksi pahamaineisimmista leireistä; se on väkivaltaisempi, karumpi ja hurjempi kuin useammat muut leirit. Se on leiri, jolta harvemmin saa siirtoa muualle. Se on leiri, jossa jaetaan mahdollisimman vähän tietoa ympäröivästä maailmasta. Leiri 14 on kuitenkin vain yksi monista, vaikka virallisesti Pohjois-Koreassa ei olekaan yhtään vankileiriä. Kuitenkin laskelmien mukaan jopa 200000 ihmistä on leireillä tälläkin hetkellä; ja heistä suurin osa pitää leiriolosuhteita kotinaan ja ainoana totuutena.

Kirjan kirjoittanut Blaine Harden on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut myös Aasian-kirjeenvaihtajaa. Hän oli myös se median edustaja, joka pääsi ensimmäisten joukossa tapaamaan Shiniä. Vuosien saatossa Hardenin ja Shinin välille onkin muotoutunut jonkinlainen side, vaikka sitoutuminen Shinin osalta onkin edelleen lähes mahdotonta.

Pidin, ja pidän edelleen, itseäni hyvin maailman asioista perillä olevana ihmisenä, mutta silti näin laajamittainen vankileiritoiminta Pohjois-Koreassa tuli minulle täytenä yllätyksenä. Johtuneeko sitten siitä, että maasta on hyvin vähän saatavila tietoa sen eristäytyneisyyden vuoksi. Tämän innoittamana aion lukea myös Suljetun maan, joka myös tutustuttaa lukijaa Pohjois-Koreaan. Tämä oli todellakin silmiä avaava lukukokemus ja miehen kanssa tästä riittikin keskusteltavaa useammaksi kerraksi. Harmittavasti vain itse selviytymistarina jäi hyvin pintapuoliseksi, olisin kaivannut siihen vielä lisää syvyyttä. Toisaalta ymmärrän, että tässä on kaikki mitä Shinistä on saatu irti ja jo pelkästään kirjan julkaisu on ollut hänelle varmasti suuri ponnistus. Pohjois-Korean nykypäivään ja historiaan tämä oli hyvä katsaus ja samalla myös muistutus siitä, että nykypäivänäkin on paikkoja, joissa ihmiset eivät tiedä asioista kuin juuri sen, jonka valtakoneisto heille haluaa kertoa.