A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt - Pieni musta kirja, 2012 (Little Black Book of Stories, 2003). Englannista suomentanut Kersti Juva. Teos, 2012. 204 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
***½

Luin vajaa vuosi sitten ensimmäisen A.S. Byattini, järkälemäisen Lasten kirjan, ja olin heti myyty. Se vei minut mukaansa niin kovin, että en voinut kuin jäädä innolla odottamaan Pientä mustaa kirjaa, joka pitää sisällään viisi novellia. Teemat ovat tuttuja Byattin aiemmista teoksista; historia, kulttuuri ja kiehtovat henkilöhahmot yhdistyvät. Arkeen sekoittuu magiikkaa, taidetta ja kansantaruja. Joskus silti vain käy niin, että teos ei kohtaa lukijaansa, odotettu maailma jää vaisummaksi kuin tahtoi, maailmaan on vaikea päästä sisälle. Juuri niin minulle kävi, ei toki kaikkien novellien kanssa, mutta tarpeeksi jotta lukukokemukseni ei muodostunut odottamanilaiseksi.

Pieni musta kirja on siis viiden novellin kokoelma. Jokaisen novellin yhdistävä piirre on tavallinen tapahtumapaikka, joka pikku hiljaa muuttuu sellaiseksi, joka horjuttaa uskoamme. Näissä novelleissa suuri osa on myös naisilla ja seksuaalisuudella; on pieniä sotaevakkotyttöjä, on synnytyslääkäri ja sikiöitä varastava taiteilija, on nainen, joka muuttuu pikku hiljaa kiveksi, on dementoitunut, punaista väriä rakastava vanhus. Jokaisen elämässä tapahtuu jotakin merkittävää, jotakin mikä tekee siitä taianomaisen ja maagisen.

Avausnovelli Olio metsässä on kertomus kahdesta sodan jaloista evakkoon lähteneestä tytöstä. Tytöt ystävystyvät evakkojunassa ja tutkivat innokkaasti uuden asuinpaikkansa lähimaastoja, kunnes eräänä päivänä he näkevät, tai luulevat näkevänsä, olion metsässä. Novellin edetessä tytöt kasvavat aikuisiksi, mutta siltikään he eivät voi unohtaa lapsuutensa muistoa. Risteävätkö naisten tiet vielä ja oliko olio todella olemassa?
Kehotaidetta kertoo synnytyslääkäristä ja sairaalasta, joka palkkaa taideopiskelijoita piristämään tiloja. Pian syntyy vyyhti, joka sulkee sisäänsä useamman sairaalan työntekijän, katoavia tavaroita, luvattomia vuokralaisia ja suuren määrän erilaisia tunteita. Pikku hiljaa salaisuudet alkavat paljastua.
Kivinainen on hyvin sadunomainen kertomus äitiään surevasta, itsetuhoisia aikeista omaavasta naisesta. Naisesta, joka leikkauksesta toipumisen sijaan huomaakin muuttuvansa päivä päivältä enemmän kivenomaiseksi. Hänelle kuitenkin löytyy ymmärtäjä islantilaisesta kivityöntekijästä, mutta saako nainen kuitenkaan koskaan sielulleen rauhaa?
Materiaalia on novelli kirjoittajaryhmästä, joka on pyörinyt jo usemman vuoden ajan. Samalla kaavalla kirjoitetut tarinat saavat opettajan huokailemaan, kunnes kurssilla aloittaa uusi opiskelija; vanhempi nainen, joka tarjoilee omaperäisiä kertomuksia elämästään. Niin omaperäisiä, että muut kurssitoverit eivät niitä ymmärrä eivätkä katso hyvällä opettajan suosion siirtymistä toisaalle. Mitä kaikkea voikaan kätkeytyä arkiaskareiden kirjoittamisen taakse?
Teoksen viimeinen novelli Pinkki nauha kertoo pitkästä avioliitosta; dementoituneesta naisesta, joka rakastaa punaista, tämän miehestä, joka ei ole enää niin kiintynyt vaimoonsa ja pinkistä nauhasta, jonka olemassaolon mies useampaan otteeseen kyseenalaistaa.

Olio metsässä ei vain lähtenyt käyntiin. Jotenkin vain juutuin ja juutuin lukemaan sitä ilman, että tunnuin etenevän mihinkään. Kehotaidetta oli jollakin häiriintyneellä tavalla mielenkiintoinen, vaikka ei noussutkaan suosikkinovellieni joukkoon. Sen sijaan Kivinainen oli minulle tämän teoksen ehdoton kohokohta. Se oli tunnelmaltaan niin sadunomainen, että sen mukaan tempaantui väkisinkin. Materiaalia oli hyvin kaksijakoinen; alkupuoleltaan hyvin kiinnostava ja kirjoittajien tekstinäytteet olivat mukavaa vaihtelua, mutta lopun tapahtumat eivät vain mielestäni sopineet kunnolla muuhun sisältöön. Pinkki nauha piti minut myös hyvin otteessaan ja oli kaikesta huolimatta kaunis kuvaus ikääntyvästä parisuhteesta ja sen tuottamista haasteista.

Taide on läsnä melkein jokaisessa novellissa; kirjoina, kiviveistoksina, taideteoksina. Arkipäivän magiaa löytyy olioista, patsasnaisista ja nauhoista. Löysin paikoitellen juuri sen Byattin, johon rakastuin häntä ensi kerran lukiessani. Maaginen realismi ei kuitenkaan koskaan ole ollut se genre, jonka parissa viihtyisin parhaiten ja tälläkin kertaa juuri se tuotti suurimmat kepposet. Kahden novellin voimin tämä olisi ehdottomasti viiden tähden kokoelma, mutta valitettavasti mukaan mahtui paljon myös sitä, jonka pariin en vain päässyt. Niin paljon, että lukukokemus jäi kovin rikkonaiseksi. Silti jään odottamaan innolla keväällä ilmestyvää Ragnarökia.