***½
Minä en koskaan varsinaisesti ole ollut J.K. Rowling-fani. Fanitukseni on keskittynyt enemmänkin hänen luomaansa sarjaan kuin itse kirjailijaan. Silti olin jännittyneen innokas kun luin ensimmäistä kertaa, että Rowlingilta on tulossa ensimmäinen aikuisten romaani. Mutta huolimatta siitä, että Potterit eivät ehkä ole maailman parhaiten kirjoitettuja (vaan niiden vetovoima on aivan muissa asioissa), odotukseni olivat kuitenkin korkealla. Tyypilliseen tapaan päätin myös, että tämäkin Rowling pitää lukea alkukielellä, joten varasin hyvissä ajoin viime kesänä oman kappaleeni The Casual Vacancya.
Pagford on ensisilmäyksellä rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunki Englannissa. Lähemmin tarkasteltaessa huomaa kuitenkin, että pinnan alla kuplii kunnolla. Tuntuu, että lähes jokainen kaupungin asukas käy omaa sotaansa jotakin toista kaupunkilaista kohtaan. Tilanne kärjistyy kun kunnanvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee ja jättää jälkeensä yhden vapaan paikan; paikan, jota moni on valmis tavoittelemaan keinoja kaihtamatta. Mutta kamppailu kunnanvaltuustopaikasta ei ole ainoa kamppailu, jota pagfordilaiset käyvät. Pagford ja naapurikapunki Yarvil kinastelevat välikaistaleesta, Fieldistä; Pagford näkee sen taakkana eikä Yarvil todellakaan halua sitä enää takaisin. Rikkaat haluavat olla rauhassa rikkaita ja tuupata köyhät piiloon Fieldsille tai mielellään vieläkin kauemmas. Teinit kamppailevat vanhempiensa kanssa samalla kun vanhemmat eivät tunnu tulevan toimeen keskenään; puhumattakaan siitä, että kaupungin aikuisista monikaan olisi keskenään hyvissä väleissä. Opettajat kamppailevat oppilaidensa kanssa, sosiaalihuolto asiakkaidensa kanssa.
Kirjan monien henkilöiden kautta pääsee kurkistamaan kaupungin tapahtumiin ja raottamaan salaisuuksien ovia. Kuka ostaa mustan pörssin tietokoneita? Kuka postailee Barry Fairbrotherin haamuna totuuksia hakijoista kunnan nettisivuille? Kenen avioliitto on onneton? Kuka häpee narkkariäitiään ja pitää huolen pikkuveljestään? Miksi niin moni teini haluaa näpäyttää vanhempiaan? Kuka kokee väkivaltaa kotonaan? Voiko valtaa ja huomiota saada muutoin kuin likaisin keinoin? Mitä tapahtuu Fieldsille, katkaisuklinikalle ja huono-osaisille perheille? Kysymyksiä on paljon, mutta onneksi sivumäärä on runsas. Näin sivu sivulta paljastuu pikku hiljaa asioita kaupunkilaisten nykyisyydestä ja menneisyydestä.
The Casual Vacancy ei ole helppo kirja. Se sisältää niin paljon henkilöhahmoja ja näiden välisiä suhteita, että ottaa oman aikansa päästä sisään tarinan maailmaan. Aluksi kuvittelin, että vika oli englannissa, mutta ilmeisesti suomennettu versio tuntuu aivan yhtä monisyiseltä. Parhaimman lukunautinnon saakin kun ei ajattele liiaksi henkilöiden tuttuussuhteita vaan antautuu tarinan vietäväksi. Runsas henkilömäärä jäi kuitenkin häiritsemään, sillä tuntui siltä, että edes kirjan lopussa en ollut tutustunut kunnolla kaikkiin päähenkilöihin. Toki osa tuli hyvinkin tutuksi, sillä tavalla tai toiselle he tuntuivat liittyvän joihinkin tapahtumiin aina. Harmi, että nämä näkyvimmät henkilöt olivat juuri niitä, jotka olivat omasta mielestäni juuri niirä vastenmielisimpiä tyyppejä.
Tuntuu, että Jo on yrittänyt saada koko kylän mukaan, luoda yhtenäisyyttä, antaa jokaiselle äänen. Pienemmällä henkilömäärällä tuskin oltaisiin menetetty juonen kannalta paljoa, joten on harmi, että Rowling luotti enemmän henkilöpohjaiseen tarinaan. Alun lukukokemusta pilasi vahvasti se, että koetin pysyä kärryillä siitä, kuka kukakin on. Minua häiritsi ajoittain myös se, että lähes jokainen aikuinen tuntui olevan hyvin karikatyyrinen, kliseinen, jollakin tavalla ongelmallinen. Aloin miettiä, eikö kaupungissa kukaan aikuinen voi oikeasti hyvin, sillä siloitellun ulkokuoren alla niin rehtorilla, lastensuojelun työntekijällä, kotirouvilla kuin kaupan pitäjälläkin oli salaisuuksia tai muita rasituksia menneisyydestä. Eikä kaupungin nuorilla tuntunut menevän paljoa paremmin; riiteleviä perheitä, tappeluita, huumekokeiluja, traumoja lapsuudesta.
Poliittinen sanasto oli välillä vaikeasti ymmärrettävää, enhän tajua kaikkia termejä edes suomeksi. Muutoin kieli oli kuitenkin helppolukuista ja sujuvaa. Keskittymistä tämä tosin vaati aivan eri tavalla, joten ainakaan englanniksi luettuna tämä ei aivan parin päivän kirja ole. Normaalia suurempi koko vielä hankaloitti kirjan mukanakuljettamista.
The Casual Vacancylla on myös ansionsa. Huolimatta siitä, että henkilöt olivat hyvin mustavalkoisia, pidin silti Jon tavasta kuvailla henkilöitä ja heidän välisiä suhteitaan. Pieni Pagford kävi tutuksi laitakujiaan myöten kuvailun siivittämänä, samoin useiden päähenkilöiden kodit ja työpaikat. Mielestäni myös dialogi on toimivaa ja varsinkin kirjan teinit keskittyvät myös humoristisempiin vuorosanoihin. Tätä on joissakin lähteissä sanottu jopa mustan huumorin kirjaksi, mutta sellaista en kyllä löytänyt. Synkkiä aiheita tässä toki on paljon ja osaltaan varmasti se hidastaa lukemista. Minä en tosin odottanutkaan mitään hyvän mielen kirjaa, eihän Pottereissakaan kaikki ole kaunista, vaan synkkyys ja julmuus ovat myös niissä läsnä. Rowling ei myöskään kiertele vaan esittää asiat suoraan ja kaunistelematta.
Ilman valtavaa henkilömäärää ja liian karikatyyrisiä ihmisiä, olisi tämä noussut vielä paremmaksi kirjaksi. Jään kuitenkin odottamaan innolla seuraavaa Rowlingin teosta ja uskon, että siinä vaiheessa hän on jälleen hionnut kerrontaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti