Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno - Ne jotka jäävät, 2013. Otava, 2013. 269 s. Kirjastovaraus.
***½

Talvella kun tutkin kustantamoiden kevätkatalogeja kiinnittyi huomioni tähän teokseen. Jostain kumman syystä en kuitenkaan laittanut sitä varausjonoon ja se unohtui täysin. Sitten tästä tuli kunnon blogisuosikki, tuntui että jokaisessa blogissa jaettiin suuria ylisanoja. Koska olin tästä ollut jo aiemmin kiinnostunut, lähti kirja varaukseen. En voi kuitenkaan sanoa, että olisin kokenut lukiessani samanlaista euforiaa kuin niin moni kanssablogaajistani.

Ne jotka jäävät on esikoisteos eikä lainkaan huono sellainen. Se on ennen kaikkea sukupolviromaani niistä, jotka eivät osaa jäädä. Se kuljettaa meidät läpi kolmen sukupolven aikuisia, miehiä ja naisia, jotka tuntevat olonsa orvoksi lähes missä tahansa. Pako Ranskaan tai Yhdysvaltoihin tuntuu ajatuksena hyvältä, mutta paikan päällä samanlainen levottomuus kuitenkin jatkuu. Ihmissuhteiden sitominen on hankalaa, niissä pysyminen vielä vaikeampaa. Ahdistavassa tilanteessa on helpompi lähteä kuin jäädä.

Kirjan keskiössä on Frida, joka ei osaa jäädä mutta ei toisaalta haluaisi lähteäkään. Varsinkaan, kun hänen elämässään on Emil, joka voisi tarjota sitä kaikkea pysyvyyttä, jota Fridan perheessä ei ole ollut tapana kokea. Emilin ja Fridan tarina on kaunis ja se etenee pikku hiljaa omalla painollaan. Mutta jokainen suurempi muutos kuten yhteenmuuttaminen, ensimmäinen oma asunto tai puhe lapsista, saa Fridan aina vain levottomammaksi. Voiko hän todellakin jäädä kun sen yrittäminen ei ole aiemmiltakaan sukupolvilta onnistunut.

Fridan isä Raimo taas oli Leonard Cohenin näköinen mies, joka rakasti Leonard Cohenin musiikkia. Tämän levyjä kuunneltiinkin ahkerasti lapsuudenkodissa ja isä pyysi lapsia kuuntelemaan sanoja tarkasti. Onnea ei kuitenkaan voi kestää loputtomasti, sen saa nuori Frida huomata. Ensin isä katoaa mielensä syövereihin ja lopulta kokonaan. Fridalle Cohenin lauluista on muodostunut tärkeitä ja niitä kuuntelemalla hän yrittää ratkaista isänsä arvoitusta.

Kaiken käynnistäjänä toimii kuitenkin Poju, Fridan isänisä. Valinnat, jotka Poju teki sotavuosien jälkeen, vaikuttavat perheeseen edelleen 2000-luvulla. Poju oli levoton sielu, joka kiersi maailmaa maanosasta toiseen jättäen jälkeensä useamman vaimon ja lapsen. Myös Poju yritti viettää perhe-elämää, mutta lopulta pakko lähteä kasvoi liian suureksi. Ja nyt, kaksi sukupolvea myöhemmin, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: voiko jäädä jos haluaa pois?

Tua Harnolla on kieltämättä taito hyppysissä. Hän kirjoittaa kauniisti ja ymmärtävästi päähenkilöistään. Välillä Fridan tarina tuntuu olevan vallan toissijainen tämän keskittyessä vanhemman sukupolven miehiin. Harno tuo esiin myös sen, että hän on lukenut paljon, varsinkin viittaukset Kjell Westöön saivat minut hymyilemään. Vaikka päähenkilöistä kauniisti kirjoitetaankin, en kuitenkaan kiintynyt kehenkään heistä; tai ehkä Emiliin, joka sai minulta kyllä täydet sympatiapisteet. Frida ei tuntunut saavan mitään otettaan elämästään, Raimon tila säälitti ja Poju ärsytti. Asioista puhumattomuus ja niiden hautaaminen pakenemalla todellakin perityi tässä isältä pojalle.

Harno luo myös kaunista kaupunkikuvaa. Varsinkin Pojun osuuksissa suurkaupungit piirtyvät verkkokalvolle ja lukijaan iskee matkafiilis. Myös Harnon Helsinki on kaunis, vaikka ei kuvaillussaan ylläkään Westön tasolle. Kauniissa kuvailussa tosin piilee myös varjopuolensa; välillä tuntui siltä, että teksti on jo liiankin kaunista, liian soljuvaa, jotta saisin siitä kunnolla otetta. Lisäksi, varsinkin alkupuolella, tuntui henkilömäärä suurelta ja sekavalta. Eihän tässä lopulta ole kuin muutama avainhenkilö, mutta heidän elämänsä hahmottelu vei paljon energiaa. Ehkä tässä kuitenkin hypittiin liiaksi henkilöstä ja ajasta toiseen, jotta minulle olisi muodostunut kunnon käsitys suhteista ja tapahtumista.

Näin vain käy joskus, että muiden suuresti hypettämä kirja ei vain osoittaudu sellaiseksi kuin toivoi. Samalla mietin, jälleen kerran, olisiko lukukokemukseni ollut positiivisempi jos en olisi lukenut kaikkia ylisanoja tästä. Nyt kuin miettii, ei tämä taida loppuvuodesta olla omien suosikkieni listalla, sillä muisto tästä alkaa jo pikku hiljaa haalistumaan. Olihan tämä mukava luettava (Vaikka minulla kestikin tämän kanssa yli kuukauden, siinä ehkä osa syy siihen, miksi tunsin tämän niin sekavaksi. Luin tätä niin pienissä osissa, että edelliset tapahtumat ehtivät jo mielestä unohtumaan.), mutta mitään järisyttävää lukukokemusta en tämän myötä kokenut.

Keväällä kerholaisten kanssa luettua

Olenko muistanut aiemmin kertoa, kuinka paljon työtäni rakastan? Ei vain siksi, että siellä saa vapaasti heittäytyä mukaan leikkeihin, vaan myös siksi, että saan säännöllisesti käydä kirjastossa, hakea kasan luettavaa ja valita päivän kirjan yhdessä lasten kanssa! Tänä keväänä teemana on ollut eläimet, joten siihen teemaan sopivia teoksia on tullut luettua paljon. Toki mukaan on mahtunut myös paljon muuta, mutta tässä nyt otanta kirjastosta lainatuista teoksista.

Tracey Corderoy - Leevin uintiretki (Oh Dylan!, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvitus Tina Macnaughton. Karisto, 2011.
M Christina Butler - Kanin keväthattu (Hot Cross Bunny!, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvitus Gavin Scott. Karisto, 2011.

Leevin uintiretki on kertomus Leevi-ankasta ja tämän kolmesta siskosta, jotka ovat matkalla heidän ensimmäiselle uintiretkelleen. Mutta Leevi, vilkas kun on, ei aina pysy ihan porukan mukana.
Kanin keväthattu kertoo Kaisasta, joka rakastaa mumminsa tekemää myssyä. Niin paljon, ettei tämä malta luopua siitä edes kevään ensihelteiden aikana.

Polly Dunbar - Hei Tilda (Hello Tilly, 2008). Englannista suomentanut Riie Heikkilä. Kuvitus Polly Dunbar. Gummerus, 2012.
Annette Tison - Barbapapan matka (Barbapapa's journey, 1971). Englannista suomentanut Jukka Kemppinen. Kuvitus Talus Taylor. Otava, 2005.
Maikki Harjanne - Mintun esikoulukirja. Kuvitus Maikki Harjanne. Otava, 1997.
Anthony Browne - Minun äitini (My Mum, 2005). Englannista suomentanut Arja Kanerva. Kuvitus  Anthony Browne. Lasten Keskus, 2005.

Luin Hei Tildan kolmevuotiaille, jotka eivät vielä jaksa kunnolla keskittyä pidempiin tarinoihin. Tilda tapaa tässä ystäviään ja yhdessä he viettävät mukavan päivän.
Barbapapan matka kertoo Barbapapojen synnystä. Se on kertomus siitä, kuinka Barbapapa lähtee kiertämään maailmaa löytääkseen itselleen oman Barbamaman. Lapsia ihmetytti varsinkin Barbapienien syntymä ja se kirvoittikin mukavan keskustelun ihmisten ja barbojen eroavaisuuksista.
Mintun esikoulukirja on nimensä mukaisesti kertomus esikoulusta. Tämän kirjan valitsin itse tarkoituksellisesti, sillä ryhmässäni oli useampi nyt syksyllä esikoulun aloittava lapsi. Kirjan myötä päästiinkin keskustelemaan myös omista esikouluodotuksista.
Minun äitini toimi hyvänä teokseni äitienpäivähartaudessa. Tekstiä ei ole paljon ja varsinkin kannen kuva oli lapsien mielestä valloittava. Tätä kirjaa selattiinkin ahkerasti vielä hartauden jälkeen. Kirja toimi myös hyvänä keskustelunohjeuksena siihen, minkälainen oma äiti on.

Dominique Blaizot - Maailman komein kukko (The Rooster and the Peacock, 2006). Englannista suomentanut Terhi Leskinen. Kuvitus Pascal Biet. Kustannus-Mäkelä, 2006.
Isabel Abedi - Enni Possunen sanoo en! (Leila Schwein schreit NEIN!, 2005). Saksasta suomentanut Maisa Savolainen. Kuvitus Julia Kaergel. Lasten Keskus , 2005.
Jujja & Tomas Wieslander - Lehmä joka tahtoi keinua (Mamma Mu gungar, 1993). Ruotsista suomentanut Pirjo Santonen. Kuvitus Sven Nordqvist. Kustannus-Mäkelä, 2009.
Hiawyn Oram - Kolme karmeaa kaverusta (The Totally Terrifying Three, 2011). Englannista suomentanut Raija Rintamäki. Kuvitus David Melling. Kustannus-Mäkelä, 2012.

Maailman komein kukko on kopea ja kova kerskailemaan. Niin kova, että muut maatalon eläimet eivät halua olla enää sen ystäviä. Eräänä päivänä maataloon muuttaa riikinkukko ja kukko tuntee olevansa uhattu; eihän hän voi olla onnellinen jos ei ole koko maatilan komein!
Enni Possunen sanoo EN! on pääasiallisesti opetuksellinen kirja, sillä sillä on hyvin tärkeä viesti: kuinka tärkeää on osata sanoa oikealla hetkellä EI; varsinkin silloin, jos vieraat houkuttelevat sinua mukaansa. Ja kaikki saa alkunsa siitä, että Enni vain nousee vuoteesta väärällä sorkalla.
Lehmä joka tahtoi keinua oli jälleen itsekkään lastenohjaajan valinta, sillä mitä olisi kerhovuosi ilman omaa suosikkiani Mimmi-lehmää. Mimmimäiseen tapaan Mimmi saa idean, hän haluaa rakentaa keinun! Ja Varis, Varis-parka joutuu jälleen keskelle Mimmin ideariiheä.
Kolme karmeaa kaverusta on hehkuva. Sen sivut ovat värikkäitä ja piirroskuvat suorastaan hulvattomia. Mutta niin on kertomuskin, jonka parissa lapset viihtyivät aika ajoin kikatellen. Kirjan päähenkilöt lohikäärme, noita ja jättiläinen uskovat olevansa hirmuisen pelottavia, mutta sitten he kohtaavat pikkutytön, joka ei anna otusten ulkonäön hämätä.

Julia Donaldson - Tyylikäs jättiläinen (The Smartest Giant in Town, 2002). Englannista suomentanut Sinikka Sajama. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2003.
Julia Donaldson - Matti Maantierotta (The Highway Rat, 2011). Englannista suomentanut Raija Rintamäki. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2011.
Julia Donaldson - Oiva Sintti (Tiddler, 2007). Englannista suomeksi riimitellyt Tittamari Marttinen. Kuvitus Axel Scheffler. Kustannus-Mäkelä, 2007.

Kun näitä kirjoja kirjastossa valitsin en edes tajunnut näillä olevan sama kirjailija (tai riimittelijä, sillä nämä kaikki on kirjoitettu runomuotoon). Mutta yhtä kaikki, Julia Donaldson on kyllä näiden teosten myötä yksi suosikeistani lastenkirjallisuuden alalla. Taitavien suomentajien myötä riimit ovat pysyneet hyvin kasassa ja huumori kukkii; niin lasten kuin ainakin myös tämän aikuisen mielestä.

Tyylikäs jättiläinen on kertomus Aapo-jättiläisestä, joka ei juurikaan vaatteista välitä; kunnes hän huomaa muotiliikkeen, joka myy vaatteita myös jättiläisille. Hän hankkii itselleen uudet, tyylikkään vaatteet, mutta huomaa pian ympärillään useita vaatteita taritsevia.
Matti Maantierotta on kurja rontti ryöväri, joka ryövää muita maantiellä matkaavia. Mukaan lähtevät niin oravan pähkinät kuin oman hevosen heinätkin. Nokkela ankka tahtoo kuitenkin näpäyttää Mattia.
Oiva Sintti on tarinoita kertova pikkukala. Oiva myöhästyy lähes aina koulusta ja kertoo hurjia tarinoita siitä, miksi näin on käynyt. Mutta eräänä päivänä Oiva ei tule kouluun ollenkaan.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle - Merkintöjä Burmasta, 2008 (Chroniques Birmanes, 2007). Ranskasta suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY, 2008. 263 s. Kirjastolaina.
****

Ilman blogisavuja olisin tuskin koskaan tullut tarttuneeksi tähän Guy Delislen omiin kokemuksiin perustuvaan matkakertomukseen. En juurikaan lue sarjakuvia enkä osaa sarjakuvahyllystä valikoida samalla tavalla mielenkiintoisen tuntuista luettavaa kuin kaunokirjallisella puolella. Onneksi tästä ja muista samanhenkisistä teoksista onkin viime vuonna kirjoiteltu ahkerasti, joten tutun nimine kohdalla osasin tällä kertaa kirjastossa reagoida. Ja millaisia Merkintöjä Burmasta pääsinkään lukemaan kisamatkalla bussissa.

Kirjan kertojana on muuan Guy-niminen mies, joka päätyy asumaan reiluksi vuodeksi Burmaan. Syynä tähän on hänen vaimonsa työskentely Lääkärit ilman rajoja-järjestössä, joka päättää ottaa kenttäoperaationsa kohteeksi Burman. Mukaan Burmaan lähtevät luonnollisesti niin mies kuin pieni lapsikin. Vaimon ollessa kenttähommissa Guy tutustuu niin koti-isyyteen kuin Burmaankin.

Tämä Burma ei kuitenkaan ole samanlainen Burma kuin se, jonka Guy itse kokee. Heidän talonsa sijaitsee suurlähetystön alueella, joten sähkö ja ilmastointi toimivat vuorokauden ympäri. Muualla maassa ei kuitenkaan kaikilla olot ole yhtä loistavasti kiitos Burman tiukan sotilashallinnon ja maan alkeellisten olosuhteiden. Vuoden aikana Guy näkee Burmaa hyvin monimuotoisesti; hyvissä piireissä vaikuttavien kokoontumisia klubeilla ja kokkareilla, toimeentulevien elämää kaupungilla, köyhien olosuhteita kaukana suurista kaupungeista.

Vaikka Merkintöjä Burmasta onkin yhtenäinen kokonaisuus, toimii se silti hyvin myös pienissä osissa luettaessa. Jokaiselle tärkeämmälle tapahtumalla kun on oma jaksonsa, joka tyypillisesti kestää korkeintaan kolmen sivun verran. Tämä toimii siis myös hyvänä välipalakirjana. Tosin parhaimmillaan tämä kyllä on mahdollisen yhtäjaksoisena luettuna, sillä silloin siitä välittyy parhaiten tunnelma ja kokemukset. Alun ihmettely ja pieni kulttuurishokki muuttuu pian kotiutumiseksi ja aikaa myöden asioiden hyväksymisen kautta asioihin tutustumiseen. Varsinkin viimeisimmät sivut olivat mukaansatempaavia ja aiheesta olisinkin voinut lukea oman teoksen verran.

Sarjakuvat jäänevät tämän lukukokemuksen myötä pysyvästi aktiiviseen lukemistooni. Ainakin Delislen teoksia on luettava lisää. Melkein jo tartuin kirjastossa Pjongjangiin, mutta jätin sen kuitenkin vielä hyllyyn odottamaan. Ehkä ensi kerralla sitten.

Vieraskielinen tammikuu - Tove Jansson: Trollvinter

Tove Jansson - Trollvinter, 1957. Kuvittanut Tove Jansson. Ruotsinkielinen alkuteos. Alfabeta, 2004. 131 s. Kirjastolaina.

En ole koskaan lukenut kokonaista romaania ruotsiksi. En ole myöskään lukenut ainuttakaan Muumia romaanimuodossa; vain sarjakuvina ja kuvakirjoina. Trollvinter oli siis mainio avaus sekä ruotsalaiseen kirjallisuuteen että romaanimittaiseen Muumi-tutustumiseen.

Muumipeikko herää kesken talviuniensa eikä saakaan enää unta. Muu perhe nukkuu onnellisen tietämättömänä ja näin Muumipeikko päätyy tutkimaan uutta, ihmeellisen valkoista maailmaa. Onneksi hän ei kuitenkaan ole yksin, sillä Muumilaaksossa on monta muutakin valvojaa: myös Pikku Myy herää talviuniltaan, Tuutikki ei koskaan niitä nukukaan ja hemuleille talvi on lähes paras vuodenaika. Myös Lumikuningatar ja Mörkö näyttäytyvät Muumilaaksossa talvisaikaan. Talven edetessä Muumipeikko huomaa, että Muumitalo on hyvä paikka majoittaa uusia ystäviä eikä vähiten Muumimamman ehtymättömien hillovarastojen vuoksi. Uudesta hauskasta kokemuksesta huolimatta Muumipeikko alkaa kuitenkin kaivata kevättä, perhettään ja ennen kaikkea hyvää ystäväänsä Nuuskamuikkusta.

Muumilaakson talvi on maaginen. Se on myös täynnä vilinää kun lähes jokainen asukuas muumeja lukuunottamatta tuntuu aktivoituvan juuri talvisaikaan. Muumitalossa käydään kursailematta kylässä, heidän tavaroitaan lainataan ja tiloissa asutaan. Muumilaaksossa tapahtuu siis paljon sellaisia asioita, joista muumit eivät ole koskaan tietoisia. Muumipeikon tutustuminen talveen on suloista ja sai minut toivomaan säiden parantumista; näillä loskakeleillä ja pikkupakkasilla kun ei huvita möyryä lumessa. Talvipäivien kuvailu ja lähestyvän kevään odotus tuntui niin realistiselta, että talven suurena ystävänä minäkin jäin kuitenkin tavallaan jo odottamaan kevättä; luonnon heräämistä, sulavan veden solinaa, uuden syntymistä.

Tässä ruotsinkielisessä teoksessa jäi vaivaamaan eniten se, että repliikkejä ei oltu eroteltu mitenkään. Muutamaan otteeseen tajusinkin vasta lauseen loputtua, että kyseessä olikin puhuttu osa eikä kuvailu. Olin yllättynyt myös siitä, että lastenkirjallisuusstatuksesta huolimatta kieli ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kuvitellut; tai sitten vaihtoehtoisesti ruotsin kielen taitoni on vain hyvin pahasti ruosteessa. Mutta kunnialla kuitenkin selvisin ja uskon jopa ymmärtäneeni tarinan keskeisimmät asiat.

Alakouluikäisille vallan loistavaa yksinluettavaa. Aivan nuorimmille koululaisille myös hyvää äänenluettavaa, sillä tämän parissa viihtyy hyvin myöd koko perhe.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon - Uskottuni, 2012 (Le Confident, 2010). Ranskasta suomentanut Anna-Maija Viitanen. Otava, 2012. 263 s. Kirjastolaina.
****½

Vuoden alku on ainakin osoittanut sen, että kirjan ei tarvitse olla paksu ollakseen viihdyttävä, mukaansatempava ja loistava lukukokemus. Jos Elokuvankertoja oli pieni suuri kirja, ei Hélène Grémillonin Uskottuni jää kauaksi. Sivumäärältään se ei ehkä ole yhtä pieni, mutta sisällöltään se on aivan yhtä suuri, jollei suurempikin.

On vuosi 1975 Pariisissa. Camille saa paksun kirjeen. Ja kohta kolmannen ja sitten neljännen. Kirjeet ovat Louis-nimiseltä mieheltä, jota Camille ei usko koskaan tavanneensa. Aluksi hän luuleekin, että jatkuvat kirjeet ovat jonkinlainen käsikirjoitus joltakin hänen kustantamonsa kirjailijalta. Kunnes Camille alkaa tutkia tarkemmin näitä kirjeissä mainittuja rakkauden ja epätoivon tekoja; niiden seuraukset alkavat paljastua pikku hiljaa vuosikymmenien jälkeen.

Kaikki alkaa 1930-luvun lopulla pienessä N:n kylässä. Louis ja Annie viettävät onnellisia lapsuuden päiviä; Annie rakastaa maalaamista ja Louis Annieta. Sitten M:n pariskunta muuttaa L'Escalieriin ja pikku hiljaa asiat muuttuvat. Louis ja Annie etääntyvät toisistaan samalla kun Annie ystävystää rouva M:n kanssa. Vain muutaman vuoden aikana ystävyyssuhde syventyy ja muuttuu vähitellen murhenäytelmäksi, jota kukaan ei voi estää.

Kirje kirjeeltä Camille tutustuu enemmän Louisin, Annien ja M:n pariskunnan elämään. Sana sanalta salaisuuksia paljastuu ja karmea totuus alkaa valjeta. Jokaisen uuden kirjeen myötä Camille muuttuu epätoivoisemmaksi. Jokainen uusi kirje saa Camillen entistä innokkaammaksi tutkia lähettäjää ja hänen elämäänsä N:n kylässä. Missä on N:n kylä? Mitä kaikkea pariskunta M:n elämästä paljastuu?

Pidän tällaisista romaaneista, jotka kulkevat ajallisesti kahdessa tasossa. Tässä toisaalla on vuosi 1975 Pariisissa, jossa Camille vastaanottaa ja lukee kirjeitä. Ja toisaalla on toinen maailmansota, N:n kylä ja sen tapahtumat, joista kirjeet kertovat. Samalla myös lukijaa, siinä kuin Camilleakin, pidetään jännityksessä lähes viimeisille sivuille saakka. Kaikkea ei avata kerralla, vaan salaisuudet kuoriutuvat esiin kerros kerrokselta. Ja viimein, kun oletti jo tajunneensa kaiken, saa ehkä vielä kerran yllättyä.

Kertojaääniä on periaatteessa kolme; nykyhetkessä kuljemme tietä Camillen ajatusten kanssa, kirjeet on kirjoittanut Louis, joka kuitenkin kirjaa ylös muiden ajatuksia; pääasiassa Annien. Jokainen kertojaääni on erinlaisensa, mutta itse viihdyin parhaiten Annien seurassa. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjeet ja tapahtumat etenivät, sitä innokkaammin viihdyin myös Camillen seurassa. Jälleen kerran täytyy kuitenkin todeta, että loppua edeltävä kirje taisi kuitenkin olla se, joka ei nostanut arvosanaa aivan täydelliseksi. Tästä jäi puuttumaan se jokin totaalisesta haltioitumisesta; lopetus nostatti mutta sitä ennen tuntui hieman ulkokultaiselta. Olikohan kieli sitten niin ratkaisevalla tavalla erilaista, että se teki jonkinlaisen etäännyttävän tunnun. Sellaisen, että ei enää olekaan kokonaisvaltaisesti kirjassa mukana, vaan ehtii ajattelemaan jo muutakin. Vai oliko sen tarkoituskin olla juuri tällainen, että lukija saa lopussa tuntea vieläkin enemmän.

Tähänkin voisi liittää termin pieni suuri kirja, joka kannattaa ehdottomasti kokea.

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Hernán Rivera Letelier - Elokuvankertoja, 2012 (La contadora de peliculas, 2009). Espanjasta suomentanut Terttu Virta. Siltala, 2012. 133 s. Kirjastolaina.
****

Joskus käy niin, että kun olet lukenut tarpeeksi monta ylistävää arviota kirjasta blogimaailmassa päädyt sen lainaamaan, kun kohtaat teoksen kirjastossa. Näin kävi minulle Elokuvankertojan kanssa ja hyvä niin, sillä pieneksi kirjaksi tämä tarjosi minulle kunnon lukuelämyksen vuoden ensimmäisen päivän kunniaksi.

Elokuvankertoja sijoittuu alueelle, joka ei ole minulle entuudestaan tuttu. Se tapahtuu Chilen pampan salpietarikaivoksilla. Tarkkaa vuotta ei missään vaiheessa mainita, mutta 1960-luvun tapahtumat ovat vahvasti läsnä. Keskiössä on työväki, joka asustaa aaltopeltihökkelöissä, tarinoiden kertominen sekä elokuvateatterit.

María Margaritan isä on elokuvahullu. Kun kotikylän teattereihin saapuu Marilyn Monroen tai Gary Cooperin elokuva, tai mitä tahansa meksikolaista, kerätään rahat kasaan, jotta olisi mahdollista ostaa yksi lippu elokuviin. Aluksi kaikki perheen lapset pääsevät vuorollaan katsomaan, ja kertomaan, elokuvan, mutta lopulta parhaimmaksi kertojaksi osoittautuu María Margarita, perheen kuopus ja ainoa tyttö. Niinpä hän käy viikosta toiseen elokuvissa ja aina palattuaan valmistautuu kertomaan elokuvan uudelleen perheelleen. Pian kuulijakunta laajenee lähes koko kyläksi, sillä hänen kerrontansa tuntuu olevan taianomaista.

Eikä ihme, koska pian elokuvankerronnasta muodostuu Maríalle lähes työ. Hän käy toki edelleen koulussa, mutta viettää muuten muun valveillaoloajastaan joko elokuvissa, laajentaen rekvisiittavarastojaan, harjoitellen ilmeitä ja eleitä tai lukien elokuvista. Pian myös alueen rikkaat kuulevat tästä lumoavasta elokuvankertojasta ja he alkavat tilata Maríaa koteihinsa yksityisnäytöksiin. María ja hänen perheensä kuuluvat pian onnellisiin ja varakkaampiin kunnes kylään tulee televisio. Voiko tarinankertoja päihittää liikkuvaa kuvaa ja ääntä? Ovatko elokuvat enää rikkaiden hupia? Mihin kohtalo vie pampan asukkaat?

Elokuvankertoja on pieni suuri kirja. Se on kunnianosoitus tarinoille, pikkukylien yhteisöllisyydelle ja niiden elokuvateattereille. Se on kunnianosoitus sille ajalle, jolloin liikkuva kuva ei vielä saavuttanut kaikkia kotisohvilla. Se on myös Rivera Letelierin kunnianosoitus Chilen pampalle ja kaivoskaupungeille, paikoille jotka ovat miehelle lapsuudesta tuttuja.

Minun on kamalan vaikea löytää sanoja kuvailemaan teosta ja lukukokemustani. Pidin suunnattomasti yhteisöllisyyden kuvaamisesta ja machokulttuurin keskellä kukkivasta yllättävän lämpöisestä perhe-elämästä. Rakkaus elokuviin välittyy lähes jokaisesta lauseesta. Luvut ovat lyhyitä ja teksti kaikkinensa on helppolukuista, vaikka sisältö paikoitellen hieman raskas onkin. Loppua kohden kirja kuitenkin menetti hieman otettaan, joten aivan täysiä pisteitä tälle ei kuitenkaan voi antaa. Lisäksi jäin kaipaamaan maisemakuvausta; pampasta ja kaivoskaupungista olisi takuulla saanut paljon irti. Toki näin pieneen sivumäärään ei voi saada kaikkea mukaan ja tarinan kannalta maisemat eivät niin oleellisessa osassa kuitenkaan olleet.

Tästä on muuten valmisteilla Walter Sallesin ohjaama elokuva. Elokuva, jossa katsotaan ja kerrotaan elokuvista. Must see-listalla siis ehdottomasti.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Sarah Winman - Kani nimeltä Jumala, 2012 (When God Was a Rabbit, 2011). Englannista suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2012. 324 s. Kirjaston pikalaina. 
****

Jo pelkästään kirjan nimi on niin mielenkiintoinen ja käsittämätön, että se herätti välittömästi mielenkiintoni kustantamon katalogissa. Ja kun vielä kirjablogissa toisensa jälkeen alkoi esiintyä teoksesta kiittäviä arvioita olikin onni, että teos sattui kirjastoreissulla Jokeri-hyllystä silmiini.

Kani nimeltä Jumala on nimestään huolimatta hyvinkin vakavasävytteistä draamaa. Kirjan päähenkilönä toimii Eleanor Maud, Elly, ensin pienenä tyttönä, sitten aikuisena. Ellyn elämään kuuluu läheisesti isoveli Joe, jota hän varsinkin pikkutyttönä ihannoi suuresti sekä seudulle muuttava, oudonoloinen tyttölapsi Jenny Penny. Sekä tietenkin kani, jonka Elly haluaisi nimetä Eleanor Maudiksi, mutta kun tämä paljastuukin pojaksi tuleekin nimeksi Jumala. Perheensä lisäksi Jenny Penny ja Jumala sekä jossain määrin myös naapurin vanha, yksinäinen setä, ovat Ellyn ainoat kunnolliset sosiaaliset kontaktit lapsuusvuosina. Lapsuus kuitenkin päättyy aikanaan kuten myös eroavat Ellyn, Jumalan, Jenny Pennyn ja Joen tiet.

Kirjan toisessa osassa keskitytään lähinnä Ellyn ja Joen aikuisvuosiin. Elämä on heittänyt heidät toisistaan eroon eri puolille maailmaa ja pian myös Jenny Penny saapuu jälleen kuvioihin. Kolmikosta ketään ei ole päässyt elämässään helpolla, vaan heillä kaikilla on ollut omat karikkonsa soudettavana. On kuitenkin asioita, jotka yhdistävät heitä edelleen, vuosien jälkeenkin, asioita jotka kaipaavat selvittämistä, mutta joista ei mielellään puhuta.

Kirjan ensimmäinen osa, Ellyn, Jenny Pennyn ja Joen lapsuusvuodet, ovat tummista aiheistaan ja huolistaan huolimatta paikoitellen humoristisia. Huumori on oivaltavaa mutta osittain myös mustaa. Kieli on valloittavaa; se on helpplukuista eikä yritä olla koukeroista vaan ytimekkään kuvailevaa. Toisessa osassa huumoria ei taas juurikaan ole, vaan pinnalla ovat synkemmät asiat: läheisten sairastumisia, New Yorkin terrori-iskut, nuoruudessa tehdyt hulluudet, oman identiteetin etsiminen. Kieli kuitenkin pysyy edelleen yhtä helppolukuisena vaikka saakin tummempia piirteitä.

Teoksen nimi antaa ymmärtää, että kanilla olisi tässä suurempikin rooli. Siksi jouduinkin hieman pettymään, sillä Jumalan rooli jää hyvin vähäiseksi, vaikka tämä toimiikin tärkeänä tukena Ellyn lapsuudessa. Samoin muutamat asiat, jotka koskettivat Jenny Pennya ja asiat, jotka hän sai tapahtumaan, jäivät kaihertamaan mieltä, sillä niitä ei missään vaiheessa selitetty kunnolla. Asiat jäivätkin lukijan oman mielikuvituksen varaan ja vaikka olinkin löytävinäni tiettyä vertauskuvauksellisuutta olisin halunnut tietää, tarkoittiko kirjailija kenties jotain muuta. Näistä pienistä puutteista huolimatta pidin kuitenkin kirjasta paljon ja tämä toimikin varsin hyvin joulukuisen työputken piristäjänä.

Joulukalenteri, luukku 22

Tuomas Kyrö - Pukin paha päivä, 2011. Kuvittanut Antti Kyrö. WSOY, 2011. 111 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Tuomas Kyrö on ollut minulle kauan niitä kirjailijoita, joihin en ole halunnut tarttua, koska minulle on jäänyt hänestä negatiivinen mielikuva. Näin joulun alla on kuitenkin hyvä myös vähän rikkoa rajoja ja päätyä lukemaan Pukin paha päivä. 

Pukin paha päivä on Tuomas Kyrön kirjoittama ja hänen veljensä Antin kuvittama. Yhdessä he ovat luoneet karikatyyrisen ja satiirisen maailman kaupallisen yhteiskunnan ympärille. Tässä maailmassa joulupukki lentää pakettiautolla, aikuiset vievät lasten joululahjat ja kaikki perinteiset joulupukkiuskomukset haudataan kerta heitolla.

Joulu uhkaa peruuntua, sillä edellisenä jouluna aikuiset ovat välttämättä halunneet leikkiä lasten leluilla. Niinpä pukki ja tonttunelikko aikovat painaa Joulun Sanomalehden, joka pitää aikuiset kiireisinä lasten leikkiessä. Matkaan tosin tulee muutamia mutkia, kuten hillitön tulipalo sekä joulupukin uskottavuus, jonka pelastamiseen tarvitaan pukin suuri sydän sekä piippuhyppy.

Kirjan kieli on eläväistä ja tapahtumat kerrotaan minä-kertojan, joulupukin, kautta. Tämä tuo omanlaisensa lisän tarinaan, sillä pukki todellakin on Persoona. Hän viljelee outoja kielikuvia ja hassuha sanontoja, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan herkkä ja kiltti mies. Sekä hieman jo kärsinyt; onhan ikää kertynyt kiitettävästi ja kesällä tuli grillattua ehkä muutama makkara liikaa. Huumori kukkii lähes jokaisella sivulla, sekä myös kuvituksessa, eikä lukija ehdi edes seppoa sanoa kun kirja on jo päättynyt.

Ainoa asia, joka minua jäi häiritsemään, on kirjan sijoittelu. Se kun on ainakin Turussa kirjastoissa laitettu lasten osastolle. Minusta tämänsisältöinen kirja sopisi paljon paremmin aikuisten osastolle, sillä aivan alakoulun pienimmille en tätä lukemiseksi antaisi ja vähän vanhemmiltakin saattaa vielä mennä kirjan jutut ohitse. Muuten täytyy todeta, että oli hyvä, että uskalsin kuitenkin tarttua Kyröön, vaikka sitten tällaisessa jouluisessa muodossa. Pelottaa sanoa, mutta tuli taas uusi kirjailija TBR-listalle.

Ketkä ovat sinun kirjallisia vastuksia? Ketä et mistään nimestä halua lukea? Tai keheen olet tarttunut pitkin hampain oman mielikuvasi vuoksi? Onko mielipiteesi muuttunut jostakin kirjailijasta täysin?

Joulukalenteri, luukku 16

Sven Nordqvist - Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita, 1989 (Pettson får julbesök, 1988). Ruotsista suomentanut Kaija Pakkanen. Tammi, 2007.

Pesosen ja Viiru-kissan jouluvalmistelut ovat jääneet viime tippaan; ruoat ovat ostamatta, kuusi kaatamatta, piparit leipomatta ja joulu laittamatta. Epäonnisella kuusenhakureissulla Pesonen rikkoo jalkansa ja Viiru on varma, että joulu on peruttu. Onneksi hätä kuitenkin keinot keksii ja pian sekä mies että kissa ovat laittamassa joulua kovalla tohinalla. Lopulta Pesonen ja Viiru saavat yllättyä oikein kunnolla kun naapurusto kuulee heidän tarpeistaan ja tuovat joulun heille.

Sven Nordqvist on jälleen saanut Viirun ja Pesosen elämään paperilla. Sattumukset ovat niin tragikoomisia, että ne voisivat tapahtua kenelle tahansa meistä. Jokainen varmasti muistaa sen hetken juuri ennen jouluaattoa kun tuntuu, että lähes kaikki on vielä tekemättä, mutta aikaa ei ole läheskään niin paljoa. Kuvat ovat yksityiskohtaisen tarkkoja ja sivuilla seikkailee mm. tonttuja. Lukemisen lisäksi tutkittavaa on siis paljon ja ensivilkaisulla moni pieni yksityiskohta jääkin näkemättä.

Luin tätä iltapäiväkerholaisille (7-8-vuotiaille) ja kieli vei meidät kaikki mennessään. Varsinkin Viiru sanailee nokkelasti ja kirvoitti useat naurut koko porukasta. Kuvien katselu vei oman aikansa ja kirjan teemat (mustasukkaisuus, 'kadonnut' piparitaikina, auttaminen) saivat aikaan hyvää keskustelua. Ajallisesti tämän lukemiseen kuluu lähes puoli tuntia, joten aivan pienimpiä kirja tämä ei välttämättä ole. Varsinkin huumorinsa ja tapahtumiensa vuoksi tämä onkin enemmän jo kouluikäisten kirja.

Joulukalenteri, luukku 15

Mauri Kunnas - Tassulan tarinoita Onnin paras joululahja, 2003. Yhteistyössä Tarja Kunnaksen kanssa. Otava, 2003. 27 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Pikku Onnin isälle on tärkeää, että hänen poikansa ei jää ilman viimeisiä leluja ja teknologisia villitykisä. Isä ostaa kaupat tyhjäksi ja kuljettaa joululahjat pojalle kahdella kuorma-autolla. Poika ei kuitenkaan tunnu olevan kovin otettu isänsä huomiosta, sillä hän ei tee juuri muuta kuin murjota. Kunnes eräänä yönä Herra Hakkarainen lähtee kävelylle ja Onnikin hymyilee vihdoin.

Onnin paras joululahja on omalla tavallaan pysähdyttävä. Se antaa ajateltavaa niin lapselle kuin aikuisillekin. Se ottaa hyvin kantaa nykyajan kulutushysteriaan ja kaikki-mulle-nyt-heti-asenteeseen. Näin kantaaottavana en muista Kunnasta koskaan nähneeni. Toki mukana on myös tuttua huumoria ja onhan tämäkin kirjoitettu tietty pilke silmäkulmassa - tokikaan se ei poista sitä tosiasiaa, että asian ytimessä tässä ollaan.

Mitä te ostatte joululahjaksi (kirjojen lisäksi toki)? Korvaako määrä laadun? Vai hukkuvatko läheisenne mielestänne jo tavaravuoriin ja ostatte joka vuosi vain muutaman, tarkoin valitun lahjan?

Joulukalenteri, luukku 13

Tämän päivän luukussa on aika kurkistaa, mitä olen töissä lasten kanssa lukenut viime aikoina. Joka kerta valitaan kerhopäiväksi apulainen, joka saa päivän päätteeksi valita sadun, joka luetaan. Viime aikoina valittavat kirjat ovatkin olleet talvi- ja jouluaiheisia.

Kathryn White - Milloin sataa lunta? (When Will It Snow?, 2011). Englannista suomentanut Terhi Leskinen. Kuvitus Alison Edgson. Mäkelä, 2011.
Elizabeth Baguley - Pikku pupun lumiseikkailu (A Long Way from Home, 2007). Englannista suomentanut Tanja Falk. Kuvitus Jane Chapman. Mäkelä, 2007.
M. Christina Butler - Lumiukon ystävät (Snow Friends, 2005). Englannista suomentanut Sanna Vartiainen. Kuvitus Tina Macnaughton. Karisto, 2005.
Jujja & Tomas Wieslander - Lehmä kelkkamäessä (Mamma Mu åker bobb, 1994). Ruotsista suomentanut Pirjo Santonen. Kuvitus Sven Nordqvist. Mäkelä, 2007.

Milloin sataa lunta? on kertomus pikkukarhusta, joka ei halua talviunille vaan nauttia lumesta ja ystäviensä seurasta. Entä jos ystävät unohtavatkin hänet talviunien aikana? (Ihanat kuvat ja helppoa tekstiä.)
Pikku pupun lumiseikkailussa Jontte ei saa unta. Sen sijaan hän lähtee ystävänsä Albatrossin kanssa Pohjantähden maahan, jossa on tilaa temmeltää. Harmittavasti siellä on myös kylmää ja yksinäistä. (Hauskoja putoamis- ja peilikuvia.)
Lumiukon ystävät on kertomus pikkukarhusta, joka herää kesken talviunen. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi, joten hän rakentaa seurakseen lumiukon - pian hän huomaa, että tämä homma kiinnostaa myös muuta metsänväkeä. (Ihanat kuvat. Aidon lumen kimallusta lisätty kimalteella.)
Lehmä kelkkamäessä kertoo ystävyksistä Mimmi Lehmästä ja Variksesta. Tässä hulvattoman hauskassa tarinassa Mimmi tahtoo kelkkamäkeen. (Hassuja sanontoja ja hauskaa huumoria.)

Eric Hill - Pupen jouluseikkailu (Spot's Magical Christmas, 1995). Englannista suomentanut Pirkko Harainen. Otava, 1995.
Jujja Wieslander - Mimmi Lehmä ja Variksen joulu (Mamma Mu och Kråkans jul, 2008). Ruotsista suomentanut Pirjo Santonen. Kuvittanut Sven Nordqvist. Mäkelä, 2008.
M. Christina Butler - Siilin lahjapulma (One Christmas Night, 2011). Englannista suomentanut Tuula Syvänperä. Kuvittanut Tina Macnaughton. Karisto, 2011.

Pupen jouluseikkailussa Puppe-kirjoista tuttu koira seikkailee lumisissa maisemissa, etsien Joulupukin kadonnutta taikarekeä. Perustuu animaatioelokuvaan. (Ei kurkistusluukkuja vaan kokonaan piirretty. Sopii hyvin myös vähän vanhemmille.)
Mimmi Lehmän ja Variksen joulu on loistava osoitus ystävyydestä. Mimmi Lehmä järjestää loistavan yllätyksen ystävälleen Varikselle, joka saa lahjoja vain itseltään.
Siilin lahjapulma on tilanteeltaan tuttu varmasti lähes meille jokaiselle: koti on koristelematta ja lahjat hankkimatta ja aika meinaa loppua kesken. (Mukana jälleen aidon lumen tuntua kimalteen avulla.)

Joulukalenteri, luukku 11

Mauri Kunnas - Koiramäen Martta ja tiernapojat, 2000. Yhteistyössä Tarja Kunnaksen kanssa. Otava, 2007. 32 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Koiramäen Martta on päässyt äitinsä kanssa kaupunkiin juuri joulun alla. Raatihuoneen torilla kymnaasin pojat esittävät tiernapoikia: Matias, ruustinna Röböliuksen poika on Herodes, Aukusti, Koiramäen Martan serkku on Mänkki, Tuomas, lehtori Lunkreenin poika on Murjaanien kuningas, Yrjö, palomestari Pumpun poika on Knihti ja Antti, suutari Tallukkaan poika on Kyyppä Kiinan maalta.

Tämä Mauri Kunnaksen tunnelmallinen joulukirja vie lukijansa entisaikojen Porvooseen. Esiin tuodaan monia erilaisia tiernapoikaperinteitä, joita yhdistelemällä kymnaasin pojat saavat aikaan kunnon esityksen.

Kirjan lopussa on vielä tietoa tiernapoikaperinteestä sekä esityksen nuotit ja sanat. Varsinkin koko musiikkiosuus oli mukava lukea, sillä ainoa joka minulle on jäänyt tiernapoikien musiikista mieleen on aiemmin ollut Hyvää iltaa. Harmi, että tiernapoikaperinne ei ainakaan enää täällä elä samalla tavalla kuin entisaikoina.

Mauri Kunnas: Piitles

Mauri Kunnas - Piitles Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta, 2012. Väritys Jenna Kunnas, Mauri Kunnas ja Tarja Kunnas. Otava, 2012. 80 s. Kirjaston pikalaina.

Piitles on Mauri Kunnaksen kunnianosoitus legendaariselle rockyhtyeelle; Beatlesille. Kunnas itse tunnustautuu Beatles-faniksi, joten mikään suuri yllätys ei siis lienekään se, että hän on tällaisen teoksen tekemisen projektikseen ottanut.

Kattavaksi Beatles-historiikiksi teoksesta ei kuitenkaan ole, sillä se keskittyy pääasiallisesti Beatleseiden syntyhistoriaan ja aikaan ennen ensimmäistä levytyssopimusta. Pääsemme tutustumaan jokaisen keulahahmon lapsuuteen ja nuoruuteen, aikaan jolloin he löysivät toisensa ja alkoivat tehdä musiikkia ja aikaan, jolloin pojista alkoi vihdoin tulla jotakin. Kuka kuitenkaan tietää, josko Kunnas innostuisi tulevaisuudessa tekemään jatko-osia ja kertomaan koko Piitleseiden tarinan.

Kunnas on pyrkinyt pitämään tämän pienoisen historiikin mahdollisimman todenmukaisena. Toki hän myöntää suoraan ottaneensa jonkinlaisia taiteellisia vapauksia ja värittäneensä joitakin osioita; varsinkin niissä tilanteissa, kun täyttä varmuutta asian todenperäisyydestä ei ole. Tuntematta kunnolla henkilöiden henkilökohtaista historiaa, uskallan kuitenkin väittää Kunnaksen onnistuneen vangitsemaan jokaisen persoonan paperille. Mieheni mielestä myös piirrokset olivat lähes tunnistettavissa juurikin oikeiksi henkilöiksi, puhumattakaan valloittavista Lontoon kaduista ja pahamaineisista saksalaiskortteleista, joten jälleen kerran ei voi muuta kuin kiitellä hyvästä piirrostyöstä.

Tämä on todellakin erilaista Mauri Kunnasta. Paitsi että tämä on enemmän aikuismaiseen makuun (asia, jota ihmettelen suuresti on se, että tämä on asetettu Otavan omilla sivuilla lasten- ja nuorten kirjoihin), on tämä myös sarjakuvamuotoinen. Sarjakuvamaisuus tekee myös sen, että tämä on verrattain hidasta luettavaa - ainakin jos on tottunut muuhun Kunnaksen tuotantoon, jonka lukee nopeasti yhdeltä istumalta. Ennen kaikkea suosittelisinkin tätä Beatles-faneille vaikkapa lahjaksi pukinkonttiin. Hyvä lukukokemus tämä on kyllä myös Mauri Kunnas-faneille sekä kaikille heille, joita kiinnostaa yksi kaikkien aikojen suurimmista rockbändeistä tai rockin syntyhistoria.

(Minä en tosin lämmennyt tälle täysin, mahtaakohan sitten johtua siitä, että vaikka yhtyeen musiikki on minulle tuttua, ovat sen esiintyjät minulle suurimmalta osalta vieraita. Toki nimet, ja joidenkin historia, ovat myös minulle tuttuja, mutta mitään kunnollista henkilökohtaista tunnesidettä minulla ei ole.)

Joulukalenteri, luukku 10

Pekka Vuori - Korvatunturi Tarinoita Joulupukin valtakunnasta, 1999. Kuvat Pekka Vuori. Otava, 1999. 84 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Korvatunturi on katsaus elämään Korvatunturilla: tonttujen puuhiin, elämään Korvatunturilla, kesäajan askareisiin.

Teos etenee jokseenkin kronologisesti alkaen uudesta vuodesta. Tutustumme matkan aikana tonttujen asumuksiin ja tonttuihin, joulupukin historiaan, kevään ja kesän kulkuun, ajanviettotapoihin ja siihen, kuinka meno Korvatunturilla kasvaa joulun lähestyessä.

Pekka Vuoren kuvat ovat kauniita ja tarjoavat koko perheelle jotakin. Ja vaikka kirjassa onkin sivuja lastenkirjaksi paljon, ovat tarinat kuitenkin korkeintaan kaksi sivuisia, joten ne sopivat lukemiseksi myös perheen pienimmille. Kielikään ei ole mutkikasta, vaan sopii hyvin myös pienen lapsen käsiteltäväksi. Tämä voisikin olla oivallista iltalukemista joulun alla, sillä yksi kertomus on nopeasti luettu.

Jäi kuitenkin kaipaamaan tästä jotakin. Kirja on kattava ja sisältää kauniita kuvia, mutta jotenkin olisin kaivannut ehkä vielä lisää materiaalia kesänviettotavoista ja ylipäätänsä Korvatunturin historiasta. Kaikkeen toki viitataan kirjassa, mutta raotuksen lisäksi asioista ei juurikaan enempää kerrota.

Joulukalenteri, luukku 5

J.R.R. Tolkien - Kirjeitä Joulupukilta (Letters from Father Christmas 1976). Englannista suomentanut Kersti Juva ja runot Alice Martin. WSOY, 2004. 111 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Kirjeitä Joulupukilta on postuumisti ilmestynyt kirje- ja piirrustuskokoelma joulupukin kirjeistä, joita J.R.R. lähetti lapsilleen kahden vuosikymmenen ajan alkaen vuodesta 1920, jolloin ensimmäinen lapsi, John, oli kolmevuotias. Aluksi kirjeissä seikkailee vain Joulupukki ja hänen innokas, ja hieman kömpelö, apurinsa Napakontio. Vuosien saatossa Joulupukin lähipiiri laajenee ja mukaan tulevat niin kirjuritonttu kuin Napakontion sukulaislapset Paksu ja Valkotukka. Hauskaahan tässä on se, että nimet ovat alkuperäismuodossaan (kuten myös Napakontion puhuttelunimi Karhu), eli Tolkienin rakkaus suomea kohtaan näkyy myös jouluseikkailujen keskellä.

Joulupukki kirjoittaa tärisevällä käsialalla ja kuvittaa yleensä kirjeensä aiheisiin liittyvillä piirrustuksilla. Karhu opettelee kirjoittamista, ja siksi hänen tekstinsä (tai oikeastaan marginaalikommentit) ovat tikkuaakkosin kirjoitettuja, tosin arktia Karhu taitaa paremmin. Joinain vuosina Karhu tai hiidet ovat tuhonneet lahjavarastot, joten sinä vuonna lasten sukat ovat tavallista ohuemmat. Toisina vuosina sekä teksti että lahjat virtaavat.

Kirjeitä Joulupukille on ihanan intiimi kokoelma; se on kuin kurkistus Tolkienin perheen elämään ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeista toisen maailmansodan pommituksiin asti. Voin uskoa, miten lapset ovat joulu toisensa jälkeen odottaneet jälleen kuulevansa lisää Napakontion seikkailuista, ovatko hiidet hyökänneet ja ennen kaikkea, mitä pukille kuuluu. Tolkien kunnostautuu erinomaisesti myös tällaisen "tavallisen" maailman kuvaillussa, joka välittyy lapsille maagisena ja salaisena.

Nämä kirjeet saavat lukijansa odottamaan joulua ja näinkin laajana teoksena tuntuu olevan aivan liian vähän tiedonhaluiselle aikuisellekin.

Joulukalenteri, luukku 2

Mauri Kunnas - Joulupukki ja noitarumpu, 1995. Yhteistyössä Tarja Kunnaksen kanssa. Otava, 2006. Kirjaston jouluhyllystä.

Mauri Kunnaksella on useita ihania jouluisia teoksia, joista Joulupukki ja noitarumpu on takuulla tunnetuimpia; onhan siitä olemassa myös piirretty elokuvaversio.

Joulun aikaan Joulupukin paja täyttyy kirjeistä ja lahjatoiveista. Erikoisin kirje saapuu Vekara-nimiseltä lapselta, jonka piirrosta Joulupukki ei osaa tulkita. Jokaisella tontulla on oma näkemyksensä siitä, mitä piirros esittää ja he alkavatkin työstämään lahjoja. Samalla pukkia vainoaa oudot onnettomuudet aina kun tuntemattoman rummun pauke alkaa.

Kirjan sisäkannella esitellään kaikki pääosassa olevat tontut iästä lempiruokiin saakka. Itse olen nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen, mutta en ole koskaan tullut miettineeksi tällaisia seikkoja, joten niiden löytyminen kirjasta oli oikein mukava yllätys. Kirjasta löytyy samat huumorin elementit kuin elokuvastakin, mutta vähemmän jännitystä mikä onkin hyvä pienempiä lukijoita ja kuuntelijoita ajatellen. Piirrosjälki on tuttua Koiramäki-teoksista ja yksityiskohdat ovat jälleen runsaita. Tämä on teos, johon ei kyllästy aivan heti, vaan sitä jaksaa hyvin selata (ja katsoa tv:stä) usemman vuoden ajan (tai vaikkapa muutaman kerran ennen joulua).

Tämän teoksen luettuani kiirehdinkin joululahjaostoksille, sain varmaankin inspiraatiota Joulupukin pajasta.

Joulukalenteri, luukku 1

Hyvää joulunodotusta kaikille ja tervetuloa joulukalenterini pariin! Jokaisesta luukusta paljastuu jotakin kirjoihin liittyvää: pääosassa ovat tietenkin jouluiset kirjat, mutta lisäksi julkaisen ainakin kirjalupauksia ensi vuodelle sekä omia joululahjatoiveitani kirjallisuuden parissa. Koska jouluun on kuitenkin vielä niin pitkä aika, aloitetaan jouluun laskeutuminen sarjakuvien muodossa.

Carl Barks - Carl Barksin joulu 2 Tarinat vuosilta 1953-1964. Toimittaneet Kirsi Ahonen, Tanja Falk, Jenni Kovanen, Riku Perälä, Kaisu Tupala, Ville Viitanen, Käännös- ja taittopalvelu Satelliitti. Karisto, 2008. 200 s. Kirjaston jouluhyllystä.

Carl Barksin joulu sisältää 19 noin 10-sivuista joulukertomusta, jotka Barks on piirtänyt vuosien 1953 ja 1964 välillä. Jokainen kertomuksista on myös aiemmin ilmestynyt Aku Ankoissa, joten mitään uutta tässä ei ole tarjolla. 10-sivuisten lisäksi mukana on myös muutama sivun pituinen strippi, sekä kuvakertomusmuotoon kirjoitettu Roope-sedän jouluaatto, joka on Barksin oma versio Dickensin Saiturin joulusta.

Muita tutumpia kertomuksia on ainakin Joulu Etelämerellä sekä Aku Ankka ja akuiitti ja akumaisen tyyliin kaikissa kertomuksissa ei todellakaan seikkailla lumen keskellä vaan myös tropiikissa ja meren alla. Joulun tunnelma kuitenkin löytyy jokaisesta kertomuksesta.

Carl Barksin joulu onkin omiaan nostattamaan joulufiilistä, vaikka kunnon jouluteokseksi siitä ei olekaan. Aku Ankan ystävät kuitenkin varmasti viihtyvät tämän parissa ja saahan tästä jo hyvän joulunodotuskalenterinkin, jos vaikkapa lukee yhden kertomuksen päivässä.

Luetteko te nyt joulun alla enemmän jouluista kirjallisuutta?
Olisiko joulukirjasuosituksia, joista voisin tännekin kirjoitella? (Tällä hetkellä kirjoja on jo kiitettävästi romaaneista lastenkirjallisuuteen, mutta uusia nimiä otetaan vastaan.)
Onko sinulla jokin tietty kirja, joka pitää lukea aina joulun alla?