Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave - Poikani ääni, 2012 (Incendiary, 2005). Englannista suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus, 2012. 338 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
****

Ensimmäinen lukemani Chris Cleave, Little Been tarina, ei vakuuttanut minua niin paljoa kuin blogikuhinan jälkeen olin odottanut. Sen sijaan Cleaven esikoinen, Suomessa vasta tänä vuonna julkaistu, Poikani ääni, sai mielenkiintoni heräämään lähinnä aiheensa puolesta. Terrori-isku Lontoossa, jalkapallostadionilla, Osama bin Ladenin toimesta. (Kuriositeettinä, tämä teos julkaistiin samana päivänä kun Lontoon metroissa tapahtui se surullisen kuuluisa pommi-isku. Lienee turha kertoa, että markkinointikampanja, jossa Lontoo kuvattiin savuavina raunioina, ei ollut aivan menestynyt.)

Terrori-isku tapahtuu Arsenalin stadionilla, kotijoukkueen päädyssä. Kuolleita on tuhansia, heidän joukossaan myös nelivuotias poika isänsä kanssa. Pommituhon keskeltä löytyy lopulta vain kangaspupu, joka pojalla oli mukanaan ottelun aikana. Draamassa perheensä menettänyt äiti alkaa kirjoittaa kirjettä Obamalle. Kirjeessään hän jakaa ajatuksiaan mielensä syvimpiin syövereihin. Ajan kuluessa naisen mieli sortuu entisestään, samalla kun kirjeestä alkaa välittyä epätoivo ja asian hyväksyminen.

Poikani ääni on kirje Osama bin Ladenille. Se kertoo ajasta pommi-iskujen jälkeen ja palaa myös aikaan ennen niitä. Se kertoo suuresta surusta ja siitä, kuinka suru muuttaa meistä jokaisen. Se kertoo siitä, kuinka suurkaupunki on sekaisin terroriteon jälkeen, kuinka rajoittunutta liikkuminen on. Se kertoo myös siitä, kuinka yhdessäsureminen ei katso luokkarajoja vaan tekee kansasta yhtenäisemmän kuin aikoihin. Ennen kaikkea se on kuitenkin äidin elämäntarina; äidin, jonka lähtökohdat elämään eivät ole missään vaiheessa olleet parhaat mahdolliset.

Aluksi minua häiritsi ja ärsytti suunnattomasti se, että kirjan kielioppi tuntui olevan hyvin puutteellista. Sitten, luettuani noin viitisenkymmentä sivua palaset loksahtivat kohdalleen ja tajusin, että niin on tarkoitus. Äidin sosiaalinen asema kun ei ole edes keskiluokkainen, joten pitäähän sen näkyä myös kielessä. Tämän jälkeen lukeminen sujui paljon paremmin ja minun olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestäni ennen sen päätökseen saamista. Koska teos on kirje, hyppivät asiat luonnollisesti nykyisyyden ja menneisyyden välillä hyvinkin nopealla vaihteluvälillä. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt, vaan syvensi entisestään lukukokemusta.

Vaikka kirjassa ei ole kovin montaa henkilöhahmoa, oli heihin tutustuminen hankalaa. Minä-kirjoittajalla kun ei juurikaan tunnu olevan pysyviä sosiaalisia suhteita, joten kukaan ei muodostunut kovin läheiseksi hänelle. Toki pääsemme tutustumaan muutamaan henkilöön lähemmin, mutta hyvää kuvaa kirje ei heistä anna; jokaisessa suhteessa tuntuu olevan jonkinlaista hyväksikäyttöä ja jokainen henkilö tuntuu ajattelevan eniten vain itseään. Niin myös perheen äiti, jonka elämä ennen terrori-iskua (puhumattakaan siitä, millaista se oli konkreettisesti juuri terrori-iskun aikana) ei ollut aivan kaikilta osin perheen äidille sopivaa.

Ehkäpä juuri ristiriitaisten henkilöhahmojensa vuoksi tämä iski niin kovaa. Kun ei alunperinkään ole kunnon turvaverkostoa ei sitä voi muodostua iskujen jälkeenkään. Kun ei osaa sitoutua ja näyttää rakkauttaan, tai kun elämässä ainoa tärkeä asia on oma poika, on vaikeaa päästä jaloilleen kun kaikki tärkeä viedään. Kun elämän lähtökohdat ovat jo valmiiksi heikot ei ehkä osaa hakea apua. Kuitenkin kirjeen, ja kirjan, loppu oli se, joka ei kuitenkaan tuntunut sopivan kokonaisuuteen. Vähän kuten Petri Karran Pakenevissa unissa, myös tässä oli havaittavissa hieman yliampuvaa menoa. Toisaalta voi olla, että tämä iski siksikin niin kovaa, että luin tämän heti Karran jälkeen ja aiheiden ollessa hyvin samansuuntaisia jäivät asiat paremmin pinnalle.

Minuun tämä siis iski, toisin kuin Little Bee, mutta taidan olla sen suhteen hyvin pienessä vähemmistössä. Ehdottomasti kuitenkin yksiä vuoden parhaimpia lukukokemuksia minulle.

Petri Karra: Pakenevat unet

Petri Karra - Pakenevat unet, 2012. Gummerus 2012. 286 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
****½

Petri Karra oli minulle entuudestaan tuttu. Tai ei oikeastaan hän, vaan hänen esikoisteoksensa Haarautuvan rakkauden talo, jonka katsoimme mieheni kanssa muutama vuosi sitten. Muistan, että pidin elokuvasta, kenties sen loppua lukuunottamatta. Siksi Karran uutukainen herätti mielenkiinnon kustantamon esitteessä, tosin pääasiallisesti puhuttelevan aiheensa vuoksi.

14-vuotias Nasta tietää paljon asioita: kuinka kirjoitetaan kiinnostavia tarinoita, miten 6-vuotias pikkusisko Nadja osaa nukahtaa vasta veljen valvovan silmän alla, kuinka asunnosta saa pois amfetamiinin hajun ennen sossun vierailua. Nasta tietää myös sen, että hänen pitää pitää huolta Nadjasta, sillä heidän narkkariäidistään ei siihen ole. Nasta kokkaa, siivoaa ja hoitaa perheen ruoka- ja vaateostokset. Äidin rahat kuluvat huumeisiin ja alkoholiin, joten Nastan pitää rahoittaa hänen ja Nadjan elämä muilla keinoin; myymällä varastettua tavaraa. Eikä hän pääse helpolla koulussakaan, jossa kovisjengi on koko ajan hänen kimpussaan milloin mihinkin syyhyn vedoten.

Nastan pakopaikkana toimii kirjoitettu unimaailma. Siellä Nahuki ja Veronica seikkailevat yrittäen selvittää Pahan Valveen tekosia. Siellä Nahuki saa olla sankari. Pahasta Valveesta Nasta myös kertoo Nadjalle iltaisin, tämän yrittäessä nukahtaa. Nasta ei ole enää aikoihin osannut nukkua kunnolla ja siksi hän uppoutuukin seikkailuihin yleensä öisin.

Pahempaa kuin narkkariäiti on kuitenkin pelko siitä, että sossut tulevat ja erottavat lapset. Siksi Nasta päättäkin, että hän ja Nadja pitävät yhtä. Se on tosin hieman vaikeaa, sillä samassa pihapiirissä asuu myös asioihin sekaantuva kyttä sekä tämän ihana tytär Veera. Lopulta elämä heittää pakan sekaisin ja avaimet ratkaisuun ovat Nastalla. Kaikessa kuitenkin pätee suurin on rakkaus.

Pakenevat unet on romaani pahoinvoinnista hyvinvointiyhteiskunnassa. Siinä lapset joutuvat aikuistumaan aivan liian aikaisin ja menettävät näin lapsuutensa viattomat päivät. Siinä varsinkin lapset ovat syrjäytyneet yhteiskunnasta vaikka eipä se anna huumeriippuvaisista juuri sen lohdullisempaa kuvaa. Unelmat kuitenkin pysyvät kaiken kurjuudenkin keskellä, unelmat, jotka elävät vahvasti Unimaailmassa. Siinä huomataan, kuinka voimaton sosiaalihuolto on puuttumaan asioihin. Se näyttää karmivan tilanteen silloin kun kaikki on jo aivan liian myöhäistä.

Tämä oli ensikosketukseni Karraan kirjallisessa muodossa, mutta ihastuin niin, että olen valmis nostamaan hänet välittömästi suosikkieni listalle. Mikään sivu ei tunnu ylimääräiseltä vaan asia pysyy tiiviinä alusta loppuun. Aluksi ihmettelin unimaailmaa, joka tuntui kamalan irtonaiselta, mutta joka kuitenkin kirjan edetessä selittyi varsin luonnollisesti. Pidin varsinkin siitä, kuinka Karra kuvaa lapsia. Nadja tosin tuntui välillä ikäistään nuoremmalta, toisaalta olosuhteisiin nähden se ei ole yhtään ihme. Nasta taas oli hormooneineen ikäisensä teinipoika aikuisen mielellä varustettuna.

Kuvailu on hyvin elokuvamaista, joka ei olekaan ihme, sillä tästä on tulossa ensi vuonna filmatisointi. Suurimmalta osalta tämä ei juurikaan haitannut, mutta lopussa Karra sortuu, eikä ensimmäistä kertaa Haarautuvan rakkauden talon nähtyäni, ehkä hieman suureellisuuteen ja ylilyöntiin, joka takuulla toimii elokuvassa kuitenkin huomattavasti paremmin kuin se nyt kirjassa toimi.

Tämä oli yksi vuoden vahvimpia lukukokemuksia. Hauskaa lukeminen ei aiheensa puolesta missään vaiheessa ollut, mutta Karralla on taito kirjoittaa sellaista tekstiä, että lukija koukuttaa täysin eikä malta laskea kirjaa käsistään ennen kuin pääsee viimeiselle sivulle. Itse koin useampia ärsytyksen tunteita tätä lukiessani: siitä kuinka lapset ollaan voitu jättää niin yksin niin pitkäksi aikaa, siitä kuinka huumevieroitus tuntuu olevan vitsi, siitä kuinka lopulliset keinot tuntuvat olevan ainoita jotka auttavat, siitä kuinka kukaan ei oikeasti auta vaikka niin luulee tekevänsä ja ennen kaikkea siitä, kuinka asiat pahenevat lumivyöryn lailla kun niitä aletaan tutkia.

Vuosi 2013 on teemakuukausien vuosi

Tarkoitus on siis lukea jotakin teemaan sopivaa joka kuussa. Toki luen innostuksen mukaan myös muutakin, mutta kuukauden pääpaino tulee olemaan aina teemassa.

Tammikuu: vieraskielinen kirjallisuus, minun tapauksessani englanti
Helmikuu: keltainen kirjasto
Maaliskuu: kirjoja omilta suosikeiltani
Huhtikuu: kirjoja omasta hyllystä
Toukokuu: lasten ja nuorten kirjallisuus
Kesäkuu: klassikot
Heinäkuu: dekkarit
Elokuu: sininen kirjasto
Syyskuu: esikoisteokset
Lokakuu: novellit
Marraskuu: eurooppalainen kirjallisuus
Joulukuu: punainen kirjasto

Tammikuussa on siis ainakin luvassa The Casual Vacancy,  jota olen jo aloitellut. Lukulistalla ovat myös ainakin Paul Austerin Sunset Park,  Shakespearen Romeo and Juliet, David Nicholssin One Day, Sarah  Gruenin Water for Elephants sekä Kingiltä The Cell ja 11.22.63.

Blaine Harden: Leiri 14

Blaine Harden - Leiri 14 Pako Pohjois-Koreasta, 2012 (Escape from Camp 14, 2012). Englannista suomentanut Ruth Jakobson. Gummerus, 2012. 195 s. Pyydetty arvostelukappale kustantajalta.
***½

Shin Dong-hyuk syntyi vuonna 1982 Pohjois-Koreassa, vankileirille numero 14. Nuorena poikana Shin ei tiennyt mitään maailmasta vankileirin piikkilanka-aitojen takana. Shinille oli täysin normaalia hyvin rajoitettu ruokamäärä, yksi vaatekerta, kotoa puuttuva isä, julkisten hellyydenosoitusten puuttuminen, kantelu ruokaa vastaan, julkisten hirttäjäisten seuraaminen, 12-tuntiset työpäivät koulussa sekä jatkuva väkivalta. Hän ei käsittänyt sellaisia sanoja kuin rakkaus, ystävyys tai perhe, sillä sellaisten olemassaoloa ei vankileirillä tunnustettu. Läsnä sen sijaan olivat sanat väkivalta, kidutus ja murha.

Parikymppisenä Shin kohtaa vankilassa Parkin, joka kertoo tarinoita Maailmasta. Siitä, kuinka elämää on jopa Pohjois-Korean ulkopuolella ja siitä, kuinka ruokaa riittää nälkäisille. Nälkäinen Shin alkaakin pian suunnitella pakoa Leiriltä 14; tekoa, joka ei ole koskaan aiemmin onnistunut keneltäkään. Pakoreitti vie ensin Pohjois-Korean maaseudun läpi Kiinaan ja sieltä lopulta muutaman vuoden jälkeen Yhdysvaltoihin. Shinin tutustuminen ihmisiin ja elämään alkaa kunnolla, mutta menneisyys tuntuu kummittelevan miehen harteilla joka puolella.

Leiri 14 on yksi pahamaineisimmista leireistä; se on väkivaltaisempi, karumpi ja hurjempi kuin useammat muut leirit. Se on leiri, jolta harvemmin saa siirtoa muualle. Se on leiri, jossa jaetaan mahdollisimman vähän tietoa ympäröivästä maailmasta. Leiri 14 on kuitenkin vain yksi monista, vaikka virallisesti Pohjois-Koreassa ei olekaan yhtään vankileiriä. Kuitenkin laskelmien mukaan jopa 200000 ihmistä on leireillä tälläkin hetkellä; ja heistä suurin osa pitää leiriolosuhteita kotinaan ja ainoana totuutena.

Kirjan kirjoittanut Blaine Harden on yhdysvaltalainen kirjailija ja toimittaja, joka on toiminut myös Aasian-kirjeenvaihtajaa. Hän oli myös se median edustaja, joka pääsi ensimmäisten joukossa tapaamaan Shiniä. Vuosien saatossa Hardenin ja Shinin välille onkin muotoutunut jonkinlainen side, vaikka sitoutuminen Shinin osalta onkin edelleen lähes mahdotonta.

Pidin, ja pidän edelleen, itseäni hyvin maailman asioista perillä olevana ihmisenä, mutta silti näin laajamittainen vankileiritoiminta Pohjois-Koreassa tuli minulle täytenä yllätyksenä. Johtuneeko sitten siitä, että maasta on hyvin vähän saatavila tietoa sen eristäytyneisyyden vuoksi. Tämän innoittamana aion lukea myös Suljetun maan, joka myös tutustuttaa lukijaa Pohjois-Koreaan. Tämä oli todellakin silmiä avaava lukukokemus ja miehen kanssa tästä riittikin keskusteltavaa useammaksi kerraksi. Harmittavasti vain itse selviytymistarina jäi hyvin pintapuoliseksi, olisin kaivannut siihen vielä lisää syvyyttä. Toisaalta ymmärrän, että tässä on kaikki mitä Shinistä on saatu irti ja jo pelkästään kirjan julkaisu on ollut hänelle varmasti suuri ponnistus. Pohjois-Korean nykypäivään ja historiaan tämä oli hyvä katsaus ja samalla myös muistutus siitä, että nykypäivänäkin on paikkoja, joissa ihmiset eivät tiedä asioista kuin juuri sen, jonka valtakoneisto heille haluaa kertoa.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Sarah Winman - Kani nimeltä Jumala, 2012 (When God Was a Rabbit, 2011). Englannista suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2012. 324 s. Kirjaston pikalaina. 
****

Jo pelkästään kirjan nimi on niin mielenkiintoinen ja käsittämätön, että se herätti välittömästi mielenkiintoni kustantamon katalogissa. Ja kun vielä kirjablogissa toisensa jälkeen alkoi esiintyä teoksesta kiittäviä arvioita olikin onni, että teos sattui kirjastoreissulla Jokeri-hyllystä silmiini.

Kani nimeltä Jumala on nimestään huolimatta hyvinkin vakavasävytteistä draamaa. Kirjan päähenkilönä toimii Eleanor Maud, Elly, ensin pienenä tyttönä, sitten aikuisena. Ellyn elämään kuuluu läheisesti isoveli Joe, jota hän varsinkin pikkutyttönä ihannoi suuresti sekä seudulle muuttava, oudonoloinen tyttölapsi Jenny Penny. Sekä tietenkin kani, jonka Elly haluaisi nimetä Eleanor Maudiksi, mutta kun tämä paljastuukin pojaksi tuleekin nimeksi Jumala. Perheensä lisäksi Jenny Penny ja Jumala sekä jossain määrin myös naapurin vanha, yksinäinen setä, ovat Ellyn ainoat kunnolliset sosiaaliset kontaktit lapsuusvuosina. Lapsuus kuitenkin päättyy aikanaan kuten myös eroavat Ellyn, Jumalan, Jenny Pennyn ja Joen tiet.

Kirjan toisessa osassa keskitytään lähinnä Ellyn ja Joen aikuisvuosiin. Elämä on heittänyt heidät toisistaan eroon eri puolille maailmaa ja pian myös Jenny Penny saapuu jälleen kuvioihin. Kolmikosta ketään ei ole päässyt elämässään helpolla, vaan heillä kaikilla on ollut omat karikkonsa soudettavana. On kuitenkin asioita, jotka yhdistävät heitä edelleen, vuosien jälkeenkin, asioita jotka kaipaavat selvittämistä, mutta joista ei mielellään puhuta.

Kirjan ensimmäinen osa, Ellyn, Jenny Pennyn ja Joen lapsuusvuodet, ovat tummista aiheistaan ja huolistaan huolimatta paikoitellen humoristisia. Huumori on oivaltavaa mutta osittain myös mustaa. Kieli on valloittavaa; se on helpplukuista eikä yritä olla koukeroista vaan ytimekkään kuvailevaa. Toisessa osassa huumoria ei taas juurikaan ole, vaan pinnalla ovat synkemmät asiat: läheisten sairastumisia, New Yorkin terrori-iskut, nuoruudessa tehdyt hulluudet, oman identiteetin etsiminen. Kieli kuitenkin pysyy edelleen yhtä helppolukuisena vaikka saakin tummempia piirteitä.

Teoksen nimi antaa ymmärtää, että kanilla olisi tässä suurempikin rooli. Siksi jouduinkin hieman pettymään, sillä Jumalan rooli jää hyvin vähäiseksi, vaikka tämä toimiikin tärkeänä tukena Ellyn lapsuudessa. Samoin muutamat asiat, jotka koskettivat Jenny Pennya ja asiat, jotka hän sai tapahtumaan, jäivät kaihertamaan mieltä, sillä niitä ei missään vaiheessa selitetty kunnolla. Asiat jäivätkin lukijan oman mielikuvituksen varaan ja vaikka olinkin löytävinäni tiettyä vertauskuvauksellisuutta olisin halunnut tietää, tarkoittiko kirjailija kenties jotain muuta. Näistä pienistä puutteista huolimatta pidin kuitenkin kirjasta paljon ja tämä toimikin varsin hyvin joulukuisen työputken piristäjänä.