Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Guy Delisle - Merkintöjä Burmasta, 2008 (Chroniques Birmanes, 2007). Ranskasta suomentanut Saara Pääkkönen. WSOY, 2008. 263 s. Kirjastolaina.
****

Ilman blogisavuja olisin tuskin koskaan tullut tarttuneeksi tähän Guy Delislen omiin kokemuksiin perustuvaan matkakertomukseen. En juurikaan lue sarjakuvia enkä osaa sarjakuvahyllystä valikoida samalla tavalla mielenkiintoisen tuntuista luettavaa kuin kaunokirjallisella puolella. Onneksi tästä ja muista samanhenkisistä teoksista onkin viime vuonna kirjoiteltu ahkerasti, joten tutun nimine kohdalla osasin tällä kertaa kirjastossa reagoida. Ja millaisia Merkintöjä Burmasta pääsinkään lukemaan kisamatkalla bussissa.

Kirjan kertojana on muuan Guy-niminen mies, joka päätyy asumaan reiluksi vuodeksi Burmaan. Syynä tähän on hänen vaimonsa työskentely Lääkärit ilman rajoja-järjestössä, joka päättää ottaa kenttäoperaationsa kohteeksi Burman. Mukaan Burmaan lähtevät luonnollisesti niin mies kuin pieni lapsikin. Vaimon ollessa kenttähommissa Guy tutustuu niin koti-isyyteen kuin Burmaankin.

Tämä Burma ei kuitenkaan ole samanlainen Burma kuin se, jonka Guy itse kokee. Heidän talonsa sijaitsee suurlähetystön alueella, joten sähkö ja ilmastointi toimivat vuorokauden ympäri. Muualla maassa ei kuitenkaan kaikilla olot ole yhtä loistavasti kiitos Burman tiukan sotilashallinnon ja maan alkeellisten olosuhteiden. Vuoden aikana Guy näkee Burmaa hyvin monimuotoisesti; hyvissä piireissä vaikuttavien kokoontumisia klubeilla ja kokkareilla, toimeentulevien elämää kaupungilla, köyhien olosuhteita kaukana suurista kaupungeista.

Vaikka Merkintöjä Burmasta onkin yhtenäinen kokonaisuus, toimii se silti hyvin myös pienissä osissa luettaessa. Jokaiselle tärkeämmälle tapahtumalla kun on oma jaksonsa, joka tyypillisesti kestää korkeintaan kolmen sivun verran. Tämä toimii siis myös hyvänä välipalakirjana. Tosin parhaimmillaan tämä kyllä on mahdollisen yhtäjaksoisena luettuna, sillä silloin siitä välittyy parhaiten tunnelma ja kokemukset. Alun ihmettely ja pieni kulttuurishokki muuttuu pian kotiutumiseksi ja aikaa myöden asioiden hyväksymisen kautta asioihin tutustumiseen. Varsinkin viimeisimmät sivut olivat mukaansatempaavia ja aiheesta olisinkin voinut lukea oman teoksen verran.

Sarjakuvat jäänevät tämän lukukokemuksen myötä pysyvästi aktiiviseen lukemistooni. Ainakin Delislen teoksia on luettava lisää. Melkein jo tartuin kirjastossa Pjongjangiin, mutta jätin sen kuitenkin vielä hyllyyn odottamaan. Ehkä ensi kerralla sitten.

Tammikuun kirjat

Tammikuu oli laadukas lukukuukausi. Vain lukupiirikirjamme osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi ja sekin kuitenkin ansaitsi arvosanakseen kolme ja puoli. Luin myös yllättävän paljon muuta kuin kaunokirjallisuutta, sillä listalle päätyi yhden sarjakuvan lisäksi peräti kaksi tietokirjaa. Kirjoja luin kolmella kielellä, kun suomen ja englannin lisäksi uskalsin tarttua myös ruotsinkieliseen kirjallisuuteen.

Luetut ja blogatut
Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja. Pieni, suuri neljän tähden kirja, jonka koin etenkin kunnianosoituksena tarinoita, pikkukylien yhteisöllisyyttä ja pieniä elokuvateattereita kohtaan.
Hélène Gremilon: Uskottuni. Kahden aikatason kertomus kirjeen salaisuudesta veti minut puoleensa täysin.
J.K. Rowling: The Casual Vacancy. Potter-kirjailijan ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani ei ollut samanlainen menestys kuin Potterit, mutta ajoittaisesta liian suuresta henkilömäärästään huolimatta näin ja koin kirjan potentiaalin.
David Nicholls: One Day. Ihana, ihana kirja. On takuulla vahvoilla vuoden lopussa vuoden parasta kirjaa valittaessa. Koin ja tunsin tätä lukiessani niin paljon, että lukukokemus pysyy muistissani pitkään.
Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Ei osoittautunut samanlaiseksi mukaansatempaavaksi teokseksi kuin Juoksuhaudantie. Monen aiheensa kanssa vaikutti välillä kiireiseltä mutta lopulta tästä jäi kuitenkin positiivinen jälkimaku.
Tove Jansson: Trollvinter. Ensimmäinen kosketukseni sekä ruotsinkieliseen kirjallisuuteen että romaanimittaiseen Muumi-teokseen sai loistavan alun ihastuttavan Taikatalven myötä.

Luettua mutta ei blogattua
Kaikki kirjat eivät vain ole sellaisia, että niistä haluaisi kirjoittaa pitkästi. Siksi alan esittelemään joka kuukauden päätyttä aina ne kirjat, jotka kyllä olen lukenut, mutta joista en ole kokenut tarvetta suuremmin kertoa.
Tytti Issakainen, Pekka Rahkonen: Atte ja Anna Meidän ja muiden uskonnot. Loistava tietokirja maailman suurimmista uskonnoista. Tutustuminen islamiin, hindulaisuuteen, ortodokseihin, katolilaisiin ja kristittyihin tapahtuu Annan, Aten ja näiden luokkatovereiden kanssa. Paasto, kuoleman jälkeinen elämä, pyhät kirjat, ruokavaliot ja monet muut asiat tulevat tutuiksi teoksen avulla. Oivallista luettavaa monikulttuuriselle lapsiryhmälle ensimmäiseltä luokka-asteelta alkaen.
Allen Ginsberg: Howl. Graafinen, runomuotoon kirjoitettu sarjakuvaromaani. Tämä jos mikä oli täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella ja sen myös huomasi. Enpä muista vähään aikaan lukeneeni teosta, josta en tajunnut juuri mitään. Vaikka luin tämän englanniksi en siltikään syytä omaa kielipäätäni vaan sitä, että en saanut tästä irti mitään siitä postapokalyptisestä selviytymistarinasta, joksi tätä takakannessa kuvattiin vaan mieleeni jäivät alastomat ihmiset, seksi ja huumeiden nauttiminen.
Peter Bunyard: Extreme Weather. Mielenkiintoista tietoa maapallon sääilmiöistä, ääri-ilmiöistä ja vastuukysymyksistä. Paljon tietoa siitä, millä tavalla maapallon säätila on muuttunut viimeisen vajaan sadan vuoden aikana ja mitä seuraavan sadan vuoden aikana tulee tapahtumaan. Paljon sellaista, joka on todettu mediassa useaan otteeseen, mutta myös sellaista, jota ei juurikaan ole missään mainittu. Tosin kirjoittaja, britti kun on, piikittelee kyllä säälittävän paljon usalaisia ilmastoasioiden väärinhoitamisesta; mielestäni tämän ei kuuluisi olla tietokirjan rooli.

Luettua tilastotietoa
Luin tammikuussa yhteensä yhdeksän kirjaa.
Näistä viisi oli aikuisten kaunokirjallisuutta, yksi lasten kaunokirjallinen teos, yksi sarjakuvaromaani ja kaksi tietokirjoja.
Luin kolmella eri kielellä; suomeksi neljä, englanniksi neljä ja ruotsiksi yhden teoksen.
Valloitin Euroopasta Ranskan, Iso-Britannian ja Suomen.
Oman hyllyn kirjoja luin vain yhden teoksen verran. (One Day)
Lukemattomia kirjailijoita sain listalleni niinikään yhden. (David Nicholls)

Luetut teemat
Tammikuun teemana oli vieraskielinen kirjallisuus. Luin yhteensä viisi kirjaa jollakin muulla kielellä kuin suomeksi. Englanniksi luetuista kaksi oli romaaneita (The Casual Vacancy ja One Day), yksi sarjakuva (Howl) ja yksi tietokirja (Extreme Weather). Ruotsiksi luin yhden lastenromaanin (Trollvinter).
Ensi kuussa onkin vuorossa Keltaisen kirjaston helmikuu ja lukulistaakin olen jo valmistellut: silloin luen ainakin DeLilloa, Mülleria, Pamukia ja Kemalia.

Kirjahankinnat
Alekirjat kotiutuivat vasta tammikuun puolella, mutta niiden tilaamisen hoidin jo joulukuussa, joten en niitä tähän listaa. Sen sijaan pääkirjastossamme on tehty viime aikoina paljon hyviä poistoja, joten luonnollisesti sieltä mukaani tarttuivat seuraavat teokset: Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Bo Carpelan: Lapsuus, Nadine Gordimer: Ei seuraa matkalleni.

Vieraskielinen tammikuu - Tove Jansson: Trollvinter

Tove Jansson - Trollvinter, 1957. Kuvittanut Tove Jansson. Ruotsinkielinen alkuteos. Alfabeta, 2004. 131 s. Kirjastolaina.

En ole koskaan lukenut kokonaista romaania ruotsiksi. En ole myöskään lukenut ainuttakaan Muumia romaanimuodossa; vain sarjakuvina ja kuvakirjoina. Trollvinter oli siis mainio avaus sekä ruotsalaiseen kirjallisuuteen että romaanimittaiseen Muumi-tutustumiseen.

Muumipeikko herää kesken talviuniensa eikä saakaan enää unta. Muu perhe nukkuu onnellisen tietämättömänä ja näin Muumipeikko päätyy tutkimaan uutta, ihmeellisen valkoista maailmaa. Onneksi hän ei kuitenkaan ole yksin, sillä Muumilaaksossa on monta muutakin valvojaa: myös Pikku Myy herää talviuniltaan, Tuutikki ei koskaan niitä nukukaan ja hemuleille talvi on lähes paras vuodenaika. Myös Lumikuningatar ja Mörkö näyttäytyvät Muumilaaksossa talvisaikaan. Talven edetessä Muumipeikko huomaa, että Muumitalo on hyvä paikka majoittaa uusia ystäviä eikä vähiten Muumimamman ehtymättömien hillovarastojen vuoksi. Uudesta hauskasta kokemuksesta huolimatta Muumipeikko alkaa kuitenkin kaivata kevättä, perhettään ja ennen kaikkea hyvää ystäväänsä Nuuskamuikkusta.

Muumilaakson talvi on maaginen. Se on myös täynnä vilinää kun lähes jokainen asukuas muumeja lukuunottamatta tuntuu aktivoituvan juuri talvisaikaan. Muumitalossa käydään kursailematta kylässä, heidän tavaroitaan lainataan ja tiloissa asutaan. Muumilaaksossa tapahtuu siis paljon sellaisia asioita, joista muumit eivät ole koskaan tietoisia. Muumipeikon tutustuminen talveen on suloista ja sai minut toivomaan säiden parantumista; näillä loskakeleillä ja pikkupakkasilla kun ei huvita möyryä lumessa. Talvipäivien kuvailu ja lähestyvän kevään odotus tuntui niin realistiselta, että talven suurena ystävänä minäkin jäin kuitenkin tavallaan jo odottamaan kevättä; luonnon heräämistä, sulavan veden solinaa, uuden syntymistä.

Tässä ruotsinkielisessä teoksessa jäi vaivaamaan eniten se, että repliikkejä ei oltu eroteltu mitenkään. Muutamaan otteeseen tajusinkin vasta lauseen loputtua, että kyseessä olikin puhuttu osa eikä kuvailu. Olin yllättynyt myös siitä, että lastenkirjallisuusstatuksesta huolimatta kieli ei ollutkaan niin yksinkertaista kuin olin kuvitellut; tai sitten vaihtoehtoisesti ruotsin kielen taitoni on vain hyvin pahasti ruosteessa. Mutta kunnialla kuitenkin selvisin ja uskon jopa ymmärtäneeni tarinan keskeisimmät asiat.

Alakouluikäisille vallan loistavaa yksinluettavaa. Aivan nuorimmille koululaisille myös hyvää äänenluettavaa, sillä tämän parissa viihtyy hyvin myöd koko perhe.

Lukupiiri - Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen - Ihmisen osa, 2009. Siltala, 2011. 276 s. Joululahja.
***½

Mitä sanoisit, jos joku tarjoaisi 7000 euroa elämästäsi? Ainoa vaatimus olisi, että sinun pitäisi istuutua alas ja kertoa se kirjailijalle, joka haaveilee julkaisevansa vielä yhden suuren kirjan. Kirjan, jonka aiheena olisi sinun elämäsi. Todellisena mutta väritettynä.

Tästä saa jonkinlaisen mielikuvan kirjailija, joka ostaa 80-vuotiaalta Salme Malmikunnakselta, entiseltä lankakauppiaalta, elämän. Mutta kirjailija ei ole ainoa, jolla on asiaa. Asiansa haluaa kertoa myös Salme, mutta osan hän haluaa kuitenkin pitää salaisuutena. Ja mihin ihmeeseen Salme, joka tuntuu olevan raha-asioissa hyvin pedantti, saamansa rahat käyttää?

80-vuotiaaksi Salme muistaa paljon; tai ainakin hän kertoo asiat siten miten hän tahtoo ne muistavan. Kirjailijalle hän kertoo miehensä Paavon puhumattomuudesta, tyttärestään Helenasta jonka menneisyydessä kummittelee onnettomuus, toisesta tyttärestään Maijasta ja tämän avioliitosta sekä pojastaan Pekasta, joka on hyvin menestynyt kaupallisella uralla. Kirjailija kuuntelee ja kirjaa kaiken ylös, mutta malttaako hän pysyä vain tosiasioissa? Salme ei ehkä luota kirjailijaan, mutta voiko kirjailijakaan luottaa Salmeen? Kertooko Salme koko totuuden asioista vai salaako hän jotakin? Ja ennen kaikkea, tietääkö Salme sittenkään kaikkia lastensa asioita kuten hän kuvittelee?

Pieneksi teokseksi henkilögalleria on laaja ja monisyinen. Ääneen pääsevät paitsi Salme ja kirjailija, myös Salmen kolme lasta, hänen miehensä Paavo sekä eräs onneton, joka sattuneen onnettomuuden kautta tulee kiinnittäneeksi itsensä Malmikunnaitten elämään. Myös aikatasoja on monia ja paikoitellen niitä onkin hieman vaikea seurata: nykyajassa risteillään monessa elämässä ja tapahtumassa ja menneisyyteen palataan aina kun jonkin asian selittäminen sitä vaatii.

Täysin lumoutunut en tästä ole, vaikka tämä olikin huomattavasti mukavampi lukukokemus kuin Jumalan san. Silti tämä ei pääse lähellekään Juoksuhaudantietä, jota lukiessani olin täysin haltioitunut. Tosin hitaammalla aikataululla ja hieman virkeämmässä tilassa tämä olisi kyllä saattanut nousta ainakin neljän tähden kirjaksi, nyt tästä jäi harmittavasti puuttumaan se jokin, jolla pisteet olisivat vielä nousseet.

Ihmisen osa on kokonaisuudessaan kiehtova ajankuvaus: lamaa kohti ajautuvasta Suomesta, ostamisen ja myymisen lainalainsuuksista, rehellisestä työnteosta, ennakkoasenteista ja puhumisen tärkeydestä. Se luo ihmisen osasta mielenkiintoisen kokonaisuuden, joka seuraa punaisena lankana (aivan kuvainnollisesti) kirjan kansilehdistä viimeiselle sivulle saakka. Lukupiirimme keskustelikin juuri siitä, kuinka mielenkiintoisella tavalla eri ihmisen osia, rooleja ja merkityksiä, yhden nimen taakse olikaan saatu kätkettyä. Pidin myös jälleen Hotakaisen kielestä, joka on aiheen vakavuudesta huolimatta leikittelevän kepeää, humoristista mutta kuitenkin vakavaa. Lyhyitä lauseita, jotka saavat asiat tuntumaan tärkeiltä. Pitkiä lauseita, jotka välillä saattavat lukijan hengästyneeksi asioiden virratessa verkkokalvoille. Eikä pidä unohtaa, että kirjan esittelemät teemat ovat hyvin tärkeitä. Näiden teemojen vuoksi olisinkin toivonut kirjan olevan paksumpi; nyt teemoihin syntyi pintanaarmaisu, mutta lopullinen sisäistys jäi puuttumaan useammasta päätapahtumasta.

Koska kirja on ohut on siihen sijoitettu ehkä liian monta ihmiskohtaloa; huonoa ihmiskohtaloa, paljon tapahtumia ja lopulta liian vähän tilaa selittää niitä. Myös aikarakenteen käsittämisessä oli ajoittaisia ongelmia; välillä vuodet vierivät hurjaa vaihtua, välillä vuosien tai päivien vaihtumista ei huomannut selvästi. Siitä, mikä tapahtumaketju johti mihinkin ei pääse kunnolla selville ennen kirjan loppupuoliskoa, joka väkisinkin haittaa lukukokemusta. Jo alussa mainitut liian dramaattiset ihmiskohtalot; toki sellaisiakin on, mutta tässä niitä oli yhdessä perheessä hieman liikaa. Ja ennen kaikkea lopetus, joka ei tuntunut sopivan kirjan maailmaan yhtään. Jäin toki pohtimaan, oliko loppu Salmen kertomaa vai kirjailijan lisäämää.

Se, mikä koko Salmen elämän kuvauksessa oli Salmea mikä kirjailijaa ei koskaan selvinnyt. Tästä seikasta kuitenkin pidin, sillä lukijalle jäi pieni mahdollisuus uskoa siihen, että kaikki draama ei olekaan draamaa vaan kärjistettyä kirjailijan näkökulmaa ja mielikuvitusta. Ei se paras Hotakainen, mutta ansaitsee ehdottomasti uusintaluvun paremmalla ajalla.

Vieraskielinen tammikuu - David Nicholls: One Day

David Nicholls - One Day, 2009. Englanninkielinen alkuteos. Hodder, 2010. 435 s. Kirpparilöytö.
*****

Em ja Dex. Dex ja Em. Emma Marlow ja Dexter Mayhew kohtaavat toisensa 15. heinäkuuta 1988 valmistujaisiltanaan. Seuraavana päivänä heidän tiensä eroavat mutta jotakin jää. Side, joka on niin vahva, että ystävyys säilyy läpi vuosien, maanosien ja rakkauksien. Joka vuosi 15. heinäkuuta Emman ja Dexterin elämissä tapahtuu jotakin; yleensä jotain hyvin arkipäivästä, toisinaan erityisiä asioita, harvoin he suoraan toisiaan kohtaavat. Joka vuosi, kerran vuodessa, vuodesta 1988 aina vuoteen 2007 saakka, pääsemme seuraamaan Emin ja Dexin elämää.

Dexter on rikkaasta suvusta, joten opiskelujen jälkeen hänellä on aikaa viettää nuoruuttaan ulkomailla. Englantiin palattuaan hän esiintyy tv-sarjoissa, juoksee naisista ja suhteista toisiin, kokeilee huumeita ja nauttii liiaksi alkoholia, kaipaa menneisyyttä eikä osaa asettua aloilleen. Dexter on ärsyttävän itsevarma ja -keskeinen, juuri sellainen kusipää, johon naiset mielellään rakastuvat. Dexter ei juurikaan osaa puhua tunteistaan vaan hukuttaa ne ennemmin alkoholiin, huumeisiin ja naisiin. Silti, kaikesta huolimatta, hän pysyy yhteyksissä Emmaan vuodesta toiseen, vaikka ystävyys tämän kanssa ei aina olekaan helppoa.

Emma haaveilee kirjailijan urasta, haluaisi nähdä maailmaa mutta päätyy töihin arveluttavaan ravintolaan, on epävarma itsensä ja miessuhteidensa kanssa, saa itsevarmuutta ja lopulta löytää paikkansa elämässä. Emma on se kiltti naapurintyttö, jonka valloittamisesta Dexterin kaltaiset miehet leikkimielisesti kisaavat. Pyristelyistä huolimatta Emman ja Dexterin ystävyys säilyy puhumattomien kuukausien, huonon käyttäytymisen ja uusien parisuhteiden jälkeenkin.

Emman ja Dexterin ystävyys on jotakin ainutlaatuista. Se syntyy lähes sattumalta, kantaa läpi elämän vaikeiden karikkojen eikä lopu vaikka mitä tapahtuu. Välillä he saattavat olla toisistaan erossa vuosiakin, puhumatta juuri sanaakaan, vain kirjeitä lähetellen. Välillä he vihoittelevat toisilleen ja vannovat, että asioita ei saa enää heidän välillään korjattua. Samalla kuitenkin lähes jokaisesta lauseesta ja rivin välistä välittyy välittäminen, rakkaus ystävää kohtaan. Ja lukija huomaa kysyvänsä itseltään usein, miksi ihmeessä Em ja Dex ovat vain Em ja Dex, miksi he eivät ole jotakin suurempaa. Rikkoisiko rakastuminen, tunteiden näyttäminen ja tunnustaminen, yhteiselo jotakin tärkeää? Jonkin, joka pysyy kasassa vain kun Em on Em ja Dex Dex?

Kirjan asetelma on mielenkiintoinen. Lukija ei koskaan saa tietää kaikkea tapahtunutta, sillä 364 muuta päivää jää pimentoon. Toki tapahtuneisiin asioihin viitataan keskusteluissa ja sivulauseissa, mutta kaikki Emin ja Dexin elämästä ei aukea edes sitten kun painaa kirjan kannet kiinni. Toki paljon meille kerrotaan ja välillä jopa ärsytti se, että juuri 15.7. tuntui olevan se päivä kun kaikkea suurta tapahtui. Toki mukaan mahtui myös aivan tavallisia kesäpäiviä, mutta paljon merkittävää tuntui juuri tuon päivämäärän alle mahtuvan. Sekä Emin ja Dexin käyttö lähes jokaisessa vuodessa oli oiva ratkaisu, sillä samoistakin tapahtumista voi saada aikaan kaksi aivan erilaista kertomusta; kysykää vaikka Dexiltä ja Emiltä.

Kirjallisesti tämä ei ehkä ole mikään maailman merkittävin teos, mutta tunnelmaltaan tämä nousee ehdottoman korkealle. Nicholls kuvailee arkipäiväisiä asioita niin intensiivisesti, että lukijasta tuntuu kuin hän olisi mukana seuraamassa tapahtumia. Ainakin minä nauroin ja riemuitsin, hakkasin päätäni seinään, juhlin, surin ja itkin yhdessä päähenkilöidemme kanssa. Kuten Jonathan Coe arvostelussaan totesi, Em ja Dex tulevat yhtä tutuiksi kuin omat parhaat ystävät.

One Day on ehdoton viiden tähden kirja. Se on myös ensimmäinen teos, jossa yhdyn kaikkiin ylisanoihin, jota kriitikot ovat siitä sanoneet ja olen valmis lisäämään vielä kasaan tukun uusia. Se on kaunis ja ehdottoman koskettava. Hurjan surullinen mutta silti niin viisas ja hauska. Niin mukaansatempaava, että sitä on vaikeaa laskea käsistään. Todellinen kertomus siitä, kuinka kaikki aina haluamasi onkin ollut valmiina nenäsi edessä. Em ja Dex ovat niin todellisia, niin uskollisia ja niin itsenäisiä, että he ovat lähes aitoja. Ylisanoja olisi vaikka kuinka, mutta silti tästä on yllättävän hankala kirjoittaa. One Day pitää kokea, jotta sen kauneus avautuisi. Huolimatta siitä, että loppu on kaikkea muuta kuin kaunis, se saa kerrassaan kyyneleet virtaamaan, jää kirjasta lohdullinen kokemus. Tämä maailma ei välttämättä olekaan aivan ankea paikka.