torstai 10. tammikuuta 2013

Hélène Grémillon: Uskottuni

Hélène Grémillon - Uskottuni, 2012 (Le Confident, 2010). Ranskasta suomentanut Anna-Maija Viitanen. Otava, 2012. 263 s. Kirjastolaina.
****½

Vuoden alku on ainakin osoittanut sen, että kirjan ei tarvitse olla paksu ollakseen viihdyttävä, mukaansatempava ja loistava lukukokemus. Jos Elokuvankertoja oli pieni suuri kirja, ei Hélène Grémillonin Uskottuni jää kauaksi. Sivumäärältään se ei ehkä ole yhtä pieni, mutta sisällöltään se on aivan yhtä suuri, jollei suurempikin.

On vuosi 1975 Pariisissa. Camille saa paksun kirjeen. Ja kohta kolmannen ja sitten neljännen. Kirjeet ovat Louis-nimiseltä mieheltä, jota Camille ei usko koskaan tavanneensa. Aluksi hän luuleekin, että jatkuvat kirjeet ovat jonkinlainen käsikirjoitus joltakin hänen kustantamonsa kirjailijalta. Kunnes Camille alkaa tutkia tarkemmin näitä kirjeissä mainittuja rakkauden ja epätoivon tekoja; niiden seuraukset alkavat paljastua pikku hiljaa vuosikymmenien jälkeen.

Kaikki alkaa 1930-luvun lopulla pienessä N:n kylässä. Louis ja Annie viettävät onnellisia lapsuuden päiviä; Annie rakastaa maalaamista ja Louis Annieta. Sitten M:n pariskunta muuttaa L'Escalieriin ja pikku hiljaa asiat muuttuvat. Louis ja Annie etääntyvät toisistaan samalla kun Annie ystävystää rouva M:n kanssa. Vain muutaman vuoden aikana ystävyyssuhde syventyy ja muuttuu vähitellen murhenäytelmäksi, jota kukaan ei voi estää.

Kirje kirjeeltä Camille tutustuu enemmän Louisin, Annien ja M:n pariskunnan elämään. Sana sanalta salaisuuksia paljastuu ja karmea totuus alkaa valjeta. Jokaisen uuden kirjeen myötä Camille muuttuu epätoivoisemmaksi. Jokainen uusi kirje saa Camillen entistä innokkaammaksi tutkia lähettäjää ja hänen elämäänsä N:n kylässä. Missä on N:n kylä? Mitä kaikkea pariskunta M:n elämästä paljastuu?

Pidän tällaisista romaaneista, jotka kulkevat ajallisesti kahdessa tasossa. Tässä toisaalla on vuosi 1975 Pariisissa, jossa Camille vastaanottaa ja lukee kirjeitä. Ja toisaalla on toinen maailmansota, N:n kylä ja sen tapahtumat, joista kirjeet kertovat. Samalla myös lukijaa, siinä kuin Camilleakin, pidetään jännityksessä lähes viimeisille sivuille saakka. Kaikkea ei avata kerralla, vaan salaisuudet kuoriutuvat esiin kerros kerrokselta. Ja viimein, kun oletti jo tajunneensa kaiken, saa ehkä vielä kerran yllättyä.

Kertojaääniä on periaatteessa kolme; nykyhetkessä kuljemme tietä Camillen ajatusten kanssa, kirjeet on kirjoittanut Louis, joka kuitenkin kirjaa ylös muiden ajatuksia; pääasiassa Annien. Jokainen kertojaääni on erinlaisensa, mutta itse viihdyin parhaiten Annien seurassa. Kuitenkin, mitä pidemmälle kirjeet ja tapahtumat etenivät, sitä innokkaammin viihdyin myös Camillen seurassa. Jälleen kerran täytyy kuitenkin todeta, että loppua edeltävä kirje taisi kuitenkin olla se, joka ei nostanut arvosanaa aivan täydelliseksi. Tästä jäi puuttumaan se jokin totaalisesta haltioitumisesta; lopetus nostatti mutta sitä ennen tuntui hieman ulkokultaiselta. Olikohan kieli sitten niin ratkaisevalla tavalla erilaista, että se teki jonkinlaisen etäännyttävän tunnun. Sellaisen, että ei enää olekaan kokonaisvaltaisesti kirjassa mukana, vaan ehtii ajattelemaan jo muutakin. Vai oliko sen tarkoituskin olla juuri tällainen, että lukija saa lopussa tuntea vieläkin enemmän.

Tähänkin voisi liittää termin pieni suuri kirja, joka kannattaa ehdottomasti kokea.

2 kommenttia:

  1. Minä haluaisin lukea kirjan jo pelkästään sen kannen perusteella (Eiffel-torni <3), itse tarinakin kuulostaa hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on mielestäni todella kaunis ja varmasti olisin tarttunut tähän jo pelkästään sen perusteella. Laita ehdottomasti lukulistallesi. :)

      Poista